ERISTYKSESSÄ 8 - 9. PVÄ

Koronahoitaja soitti tänään aamupäivällä. Keskustelimme oireistani, jotka ovat sen verran selkeitä, että eristystä jatketaan alustavasti tiistaille. 

Paska

Alkaa meinaan maistuun eristys siltä itseltään.

Kaipaan lapsia, Heikkiä, normaalia arkea. Kaipaan Jopoani ja sen selkään nousemista. Kaipaan kesätuulen kosketusta, kun vispaan pitkin Rovaniemen katuja. Kaipaan jätskille kirkkolammelle. Kaipaan grillaamista ja perhedinnereitä. Kaipaan vapautta. Kaipaan terveyttä. Haluan elämäni takaisin.

Juuri eilen facen kuvatekstiin päivitin olevani lottovoittaja. Mihin se hurmos upeasta Lapin kesästä nyt katosi?

Fiilikset vaihtelee. Toisena päivänä voittaja, toisena häviäjä. 

Tänään on tällainen päivä. Veltto Virtasena oleminen alkaa käymään psyykkeen päälle, vaikka samalla on aavistuksenomainen fiilis, että olen saamassa koronasta pikkuhiljaa yliotteen. 

Koronahoitaja antoi ohjeita ambulanssin soittamiseen heti, jos sydän oireita tai vaikeaa hengenahdistusta. Hän selvästi vähän säikähti, kun kerroin sydän tuntemuksistani viime perjantailta. Rauhoittelin, ettei niitä enää ole ollut.

Kysyi, onko ollut pistelyä tai puutumista vasemmassa kädessä. 

No, itseasiassa on ollut. Tänä aamuna. Pohdin kuitenkin, josko olisin nukkunut käden päällä. Hoitaja osti ajatuksen, mutta alleviivasi päivystykseen lähtöä useamman kerran, jos vakavampia oireita ilmenee. 

Juuri, kun itse olin ajatellut, että niskaperseote on melkein saatu ja heitän kohta koronan mattoon, niin hoitaja muistuttaa ambulanssista.

Hiphei

Hoitaja huikkasi lopuksi vielä, ettei sitten mitään haravointia.

Ei haravointia. Ei.

Keuhkoni mököttivät koko toissapäiväisen illan viiden minuutin haravoinnista. Pelkäsin ensimmäistä kertaa, että sairauteni näyttäisi minulle närhin munat keuhkovauriolla. Onneksi se taisi jäädä pelkäksi pelkoajatukseksi. Toivon niin.

Tätä kirjoittaessani, mieleeni palautui kirja, jonka eilen kuuntelin loppuun. Vasen rintani ja muuta sairasta on hienosti kirjoitettu, jonka tekstillinen sisältö koostuu saman nimisestä blogista napattuihin teksteihin ja blogin kirjoittajan lesken omiin kirjoituksiin. Kerronnassa vaihtuu sulavasti levinnyttä syöpää sairastavan Tiinan kokemisen maailma ja puolison Mikon ajatukset ja kokemukset. Kokonaisuudesta muotoutuu hieno, vahvasti elämänmakuinen tarina perheen elämästä kahdeksan vuoden ajalta, kun syöpä on enemmän ja vähemmän läsnä perheen elämässä.

Minuun teki mielettömän vaikutuksen se, miten vähän syöpä tuntui vaikuttavan perheen arkeen. Tiinan asenne oli ihan ällistyttävä. 

Ei tarvitse kuin palauttaa Tiina mieleen, niin ei tee mieli valittaa. Vois olla vaikka hiljaa ja kuunnella hyvää musiikkia sekä nauttia auringosta.

Kaikki on hyvin.

💕 Terhi