Joka Solulla Hyvää Elämää...

Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran mukavaa oli, että siitä syntyi inspiraatio tähän kirjoitukseen.  Väistämättä mieleeni palautui blogikirjoitukseni parin vuoden takaa: "Kuinka monet juhlat sinä aijot pilata tänä kesänä." http://jokasolulla.blogspot.com/2018/06/kuinka-monet-juhlat-sina-aiot-pilata.html .  Kirjoitukseni pohjautui Heli Vaarasen saman nimiseen kolumnikirjoitukseen https://yle.fi/uutiset/3-10247979 , johon tein ikäänkuin oman vastineen.   Helin kirjoitus käsitteli avioerojen ja uusien suhteiden maastoa,jossa perhejuhlista on tullut eronneiden vanhempien ja heidän uusien kumppaneidensa kolmiodraaman näyttämöitä. Hän viittasi eronneilta hävinneeseen hienotunteisuuteen mennyttä elämää ja entistä perhettä kohtaan. Niinpä Heli vetosi uusiin kumppaneihin ja heidän sensitiivisyyteensä. Tähän asti olen Helin kanssa täysin samaa mieltä, mutta ensimmäinen ohje vei minulta

Shamanistisessa perinteessä lepakko symboloi siirtymäriittiä ja transformaatiota. Eli vanhan minän kuolemista ja muutosta. Se symbolisoi muutoksen voimia, joiden mahti voi myös yllättää. Sen muutosenergia voi tuoda elämään tummia sävyjä ja vaikeuksia. On selvää, että kriisit, suuret muutokset ja henkinen kasvu/kehitys eivät ole helppoja prosesseja. A L K U - sen partaalla ei koskaan ole kaikkein helpointa, koska pimeintä on juuri ennen auringon nousua. Lepakko voi olla merkkinä lähestyvästä siirtymisestä syvempään itsetutkiskelun vaiheeseen. Tällä matkalla on ihmisen kohdattava pahimmat pelkonsa ja varjonsa. Myös Maya-intiaaneille lepakko merkitsi initiaatiota ja jälleensyntymää. Jälleensyntymisen voi nähdä metaforan kautta, jossa käärme luo nahkaansa. Me synnymme uudelleen kuin nahkamme uudeksi luotuna, viisastuneempina, tietoisempina ja paremmin omissa nahoissamme viihtyvinä. Tämä muutos heijastuu tietenkin myös ympäristöön. Tietoinen ihminen on ympäristölleen h

Mieleeni palautui uskomaton tapahtuma menneisyydestä, jota voisi kutsua ihmeelliseksi joulutarinaksi, mutta ennen kaikkea se kertoo Ihmeestä. Olen tarinaa usein kertonut, mutten koskaan auki kirjoittanut. Tapahtumasta on jo lähemmäs parikymmentä vuotta, joten muistikuvani ovat joltakin osin haalistuneita, ehkäpä värittyneitäkin. Se voi johtua myös itse tapahtumasta, joka oli traumaattinen ja kaiken järjen mukaan, sen olisi pitänyt päättyä suureen tragediaan. Elettiin jouluaattoa 2003. Minä ja silloinen mieheni lähdettiin kinkunsulatuslenkille. Oli todella kaunis jouluaattoilta. Pakkasta oli juuri mukavat alle kymmenen astetta ja lunta satoi lempeästi ja hissukseen. Puut notkuivat tykkylumesta ja juuri satanut lumi oli luonut pehmeän peitteen tien päälle. Kävelylenkkimme oli jo loppusuoralla ja lähestyimme mummolaa, jonne olimme jättäneet myös pienen tyttömme mummon ja papan hoiviin. Juttelimme niitä näitä jouluisissa tunnelmissa. Edessämme hyvän matkan päässä käveli kaksi pi