Memento mori
Kuolema kiinnostaa minua. Ei siksi, että toivoisin kuolevani, mutta odotan sitä mielenkiinnolla. Älä ymmärrä väärin, en odota sitä kelloon katsoen, että tulisi jo, vaan suhtaudun siihen uteliaasti. En myöskään väitä, etteikö kuolema minua pelottaisi. Ajatuskin, että menettäisin lapseni tai jonkun muun läheiseni on niin korventava, että se tuntuu välittömästi puristuksena rinnassa ja vatsassa, sekä saa kyynelkanavat heräämään. Kaikesta tästä huolimatta kuolemassa on jotain, joka ei jätä minua rauhaan. Aivan kuin se haluaisi muistuttaa minua olemassa olostaan. Olen kolunnut kirjallisuutta, katsonut dokkareita, pohtinut ja mietiskellyt. Olen rakentanut suhdettani kuoleman kanssa tietoisesti jo useamman vuoden ajan. Se on ollut osa minun henkistä matkaani, jolla vieläkin taivallan. Luulen, että suhde kuolemaan on jotain, joka peilaa suhdetta omaan elämään. Kuolemaa on mielestäni syytä miettiä, koska siihen kiteytyy meidän suurimmat pelot. Kuoleman pelko on kaikkien pelkojen äiti. Sanota