Joka Solulla Hyvää Elämää...

Syksy on kääntynyt marraskuun loppuun ja ihana joulun aika koittaa.  Joulu on myös useissa perheissä murheen aikaa. Kriisit kärjistyy ja esimerkiksi avioerot tilastojen mukaan saavuttavat huippunsa joulun jälkeen. Myös elokuu on ruuhka aikaa eropapereiden kirjoittelussa. Ero on itselleni aiheena tärkeä niin oman kokemuksen kautta, kuin myös ammatillisesti.  Olen päättämässä ensimmäistä itse vetämääni eroseminaari ryhmää. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan todistaa ryhmälaisten mieletöntä kasvua ja kehitystä, jota heissä on tapahtunut viikkojen aikana. He eivät pelkästään selviydy erosta vaan saavat reppuunsa hurjasti työkaluja elämäänsä varten.  Ero - kriisinä heti puolison kuoleman jälkeen yksi kuormittavimmista. Hajottaa perustukset. Järisyttää maata jalkojen alla. Heittää epävarmuuteen ja surusta tulee tuttu vieras. Eron hetki voi olla myös helpotus. Taistelut on taisteltu ja rauha laskeutuu eron myötä. Niin tai näin, joissain vaiheessa on kuitenkin sattunut ja kovaa. Vi

Palaan nyt ajassa lähestulkoon kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Eletään vuotta 1995 ja toukokuu on parhaimmillaan. Suomi pelaa jääkiekon finaalissa Ruotsia vastaan. Suomi Leijonat voittavat pelin 4 – 1 ja vielä ruotsi poikien kotomaassa. Voisiko enään kutkuttavampaa voittoa olla! Koko Suomi oli sekaisin! Minä olin sekaisin! Samaan aikaan, kun olin hurmoksessa muun Suomen kanssa, niin yhtälailla mieltäni kaiversi kateus. Olin oikeasti kateellinen jääkiekkoilijoille!   Kadehdin sitä, että pojat ovat joskus metrin pituisena aloittaneet lätkän pelaamisen kenties kodin läheisen leikkipuiston kentällä. Sitten on aloitettu kouluikäisenä harrastus oikein tosissaan ja käyty hallilla 2-3 kertaa viikossa. Huomataan, että tämähän on tosi kivaa. Tätä täytyy saada lisää!! Ikää tulee, taidot kasvaa ja kohta hallilla menee jo suurin osa vapaa- ajasta. Kohta ollaan tilanteessa, että harrastus ei ole vain harrastus, vaan se on muuttunut elämäntavaksi. Sitten tulee tilanne, jossa sulle lyödään s

Tässäpä ajattelin tehdä aikamatkaa joulukuiseen uuden vuoden lupaukseen, jossa kovin syvällä rinta äänellä lupasin, ettei minun tarvitse tehdä mitään paremmin tai enemmän. Ei ole helppo lupaus. Kuin vahingossa huomaan tuomaroivani itseäni pitkällä etusormella. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että mokat kuuluu elämään, takapakit kuuluu elämään ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ja   se on vain inhimillistä ja joissakin tilanteissa jopa suotavaa. Miksi ei vain voi halata itseään ja sanoa: ”Nou hätä. Rapatessa roiskuu” Meidän ei tarvitse ruoskia itseämme päästäksemme tavoitteisiin tai parantaaksemme tuloksia. On hyödyllisempää tuntea myötätuntoa itseään kohtaan aivan samoin, kuten suhtaudumme ystäviimme silloin, kun he ovat erehtyneet, ”mokanneet” yms. Onko sinulla tapana ruoskia ystävääsi armottomalla kritiikillä, kun hän epäonnistuu jossain? Uskon, että kannustat ja valat häneen uskoa, jotta hän voi nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen. Annat hänelle synnin päästön: ”Nuita

Kevättä kohden mennään, joten juoksutossuja jo testaillaa! Juoksukärpänen puraisi minua noin viisi vuotta sitten. Se mitä siitä seurasi, siis muutakin kuin liikunnan tuoma ilo, oli minulle yllätys. Tässä haluan nyt aukaista hiukan juoksemisen filosofiaa. Joku ajattelee, että voi ristus, voiko juoksemisenkin vääntää filosofiseksi pohdinnaksi, mutta kyllä...Sen voi vääntää ja aika helpostikin! Ehkäpä tämä innostaa jonkun teistä lenkkipolulle...juoksemaan itsensä kiinni! Maratonin historia on kreikkalaisesta tarusta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittaakseen Persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Välimatka Marathonin ja Ateenan välillä on noin 40 kilometriä. Taru kertoo, että sotilas Feidippides kuoli Ateenaan päästyään, mutta maraton juoksu jäi elämään. Ensimmäinen maraton on juostu kuukausi ennen Ateenan olympialaisia 1896. Tällöin kisattiin Kreikan mestaruudesta ja kilpailuun otti osaa 11 juoksijaa. Reitti noudat

Hei...TAAS! Tarkoituksena on ollut päivittää blogia 1-2 kertaa kuukaudessa, mutta nyt oli rikottava kaavaa. Luin tuossa eilen Kirsi Pihan kolumnin Helsingin Sanomista ja se herätti aika monta kysymysmerkkiä??!! Oli pakko kirjoittaa HS:n mielipide osastolle "vastine" kirjoitukselle. Tässäpä siis linkki hesarin sivulle ja sen jälkeen minun ajatus Kirsi Pihan ajauksista. Olisi kiva, jos tämä herättäisi keskustelua! Haluatko pauselle elämästä? http://www.hs.fi/elama/Haluatko+pauselle+el%C3%A4m%C3%A4st%C3%A4/a1388543230156 Haluatko pauselle elämästä? - Kirsi Piha avasi aihetta päälle nelikymppisten naisten välivuodesta, jossa haluttaisiin lomaa omasta elämästä painamalla ikäänkuin "pause nappulaa", jolloin ajan kulu pysähtyy ja voi miettiä omaa elämää. Kirjoitus herätti muutaman kysymysmerkin... Ensinnäkin, kuinka voi ottaa lomaa oikeasta elämästä ja leikkiä oikeaa elämää, vielä niin, että aika pysähtyy?! Niin pitkään, kun me hengitämme, elämme oikeaa eläm