Piiiitkääästä aikaa tervehdys! Syksy on kääntynyt marraskuun loppuun ja ihana joulun aika koittaa. Joulu on myös useissa perheissä murheen aikaa. Kriisit kärjistyy ja esimerkiksi avioerot tilastojen mukaan saavuttavat huippunsa joulun jälkeen. Myös elokuu on ruuhka aikaa eropapereiden kirjoittelussa.
Ero on itselleni aiheena tärkeä niin oman kokemuksen kautta, kuin myös ammatillisesti. Olen päättämässä ensimmäistä itse vetämääni eroseminaari ryhmää ja olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan todistaa ryhmälaisten mieletöntä kasvua ja kehitystä, jota heissä on tapahtunut viikkojen aikana. He eivät pelkästään selviydy erosta vaan saavat reppuunsa hurjasti työkaluja elämäänsä varten.
Ero - kriisinä heti puolison kuoleman jälkeen yksi kuormittavimmista. Hajottaa perustukset. Järisyttää maata jalkojen alla. Heittää epävarmuuteen ja surusta tulee tuttu vieras.
Eron hetki voi olla myös helpotus. Taistelut on taisteltu ja rauha laskeutuu eron myötä. Niin tai näin, joissain vaiheessa on kuitenkin sattunut ja kovaa. Vihaa, surua, pettymyksiä ja katkeruutta.
Omalla kohdallani ero oli (jälkikäteen katsottuna) kaikessa karmeudessaan suurin minua koskaan eteenpäin työntänyt voima. Se voima syntyi rehellisyydestä. Rehellisyydestä itseään kohtaan. Ero pakotti teeskentelemättömyyteen ja heikkouden myöntämiseen. Kaikki se, mitä oli itsestään kuvitellut, mureni ja valui sormien välistä karrelle palaneen maaperän pinnalle. Rehellisyys on sitä, että se puoli, jota itsessä ei joko tunnista tai halua tunnistaa, tuleekin näkyväksi. Kun riisutaan maskit ja naamiot. Tässä piilee kasvun resepti. Se on myös resepti itsetuntemukseen ja parempaan itsetuntoon. Se on resepti itsensä hyväksymiseen ja kokonaiseksi kasvamiseen. Se on resepti myös toimivaan ja hyvään parisuhteeseen.
On tietenkin selvää, että ennen kuin ollaan siinä pisteessä, että
kipuilu on muuttunut ymmärrykseksi, armoksi ja anteeksi annoksi, on tie
ollut pitkä. Tätä tietä ei ole hyvä kulkea yksin. Hyvin useasti, monet
meistä ei edes pysty kulkemaan tietä yksin. Tarvitaan ystäviä, perhettä,
vertaistukea ja ammatillista apua. Ero on kriisi, jonka äärelle olisi syytä pysähtyä, vaikka se pirusti sattuukin. Ero on mahdollisuus tarkastella itseään ja omaa toimintaa. Parhaassa tapauksessa eroa kipuileva lähtee tutkimusmatkalle itseensä ja parisuhteensa toimintamekanismeihin. On riisuttava harsot silmiltä ja puhdistettava kasvot maskeista. On tärkeää ymmärtää, miksi "pysähdyn" juuri tietyn ihmisen kohdalle. Millä keinoin pyrin hyväksyntää ja rakkautta ansaitsemaan? Olenko ylivastuullinen, kaikesta huolta pitävä vai kiltti ja myötämielinen kaikkien miellyttäjä. Mikä on oma tapani rakastaa? Onko rakkauteni tarvitsevaa vai teenkö sillä kauppaa? "Rakastaisin sinua enemmän, jos..." , "Kaikkeni teen, jotta olisit onnellinen..." Kaikki tämä kertoo meille jotain meistä itsestämme ja kipukohdistamme, sekä siitä kuinka me rakkaudessa pyrimme tulemaan kokonaiseksi toisen kautta. Toisesta tulee se jokin, joka täyttää tyhjiön minussa. Tähän on kuitenkin sisäänkirjoitettu ansa. Kukaan toinen ei voi tehdä ketään kokonaiseksi, vaan ainostaan tarvitsevuudellaan hukuttaa toisen odotuksiin ja tarpeisiin. Parisuhde muodustuu lähinnä valtataisteluksi siitä, kumman tarvitsevuus ottaa ohjat. Hyvän parisuhteen kannalta on siis ensiarvoisen tärkeää, että tietää kuka olen, mitä haluan, missä menee rajani ja mitä tarvitsen. Ja tämän kaiken täyttämiseen tai huomisoimiseen voi vain yksi ihminen vaikuttaa; minä itse! On helppo kuvitella tällainen suhde, jossa on kaksi terveen itsetunnon omaavaa aikuista. He ovat yhdessä, eivät siksi, että pelkäävät yksin jäämistä, vaan ainoastaan omasta tahdostaan. Tahto ei tule siitä, että tuo toinen tuossa tekee minut onnelliseksi ja täyttää tarpeeni, vaan siitä, että on hyvä olla yhdessä. Yhdessäolo on valinta, jonka kumpikin tekee joka päivä.
Lopuksi, pienisuuri yrittäjä minussa tarjoaa vinkin eroa harkitseville tai jo eronneille;
Suomalainen eroseminaari pyörähtää käyntiin 13.1.2015 Rovaniemellä. Yksitoista viikkoa, 33h vertaistukea, oppimista ja kasvua. Ota rohkeasti yhteyttä, sillä tämä tulee muuttamaan elämäsi!
Psykoterapia ja Muutosvalmennus Solu Oy
Terhi Teräs-Hukka
0400321830
info@jokasolulla.fi
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
tiistai 1. huhtikuuta 2014
Kerro minulle unelmasi, niin kerron sinulle arvosi...
Palaan nyt ajassa lähestulkoon kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Eletään vuotta 1995 ja toukokuu on parhaimmillaan. Suomi pelaa jääkiekon finaalissa Ruotsia vastaan. Suomi Leijonat voittavat
pelin 4 – 1 ja vielä ruotsi poikien kotomaassa. Voisiko enään kutkuttavampaa
voittoa olla! Koko Suomi oli sekaisin! Minä olin sekaisin! Samaan aikaan, kun olin hurmoksessa muun
Suomen kanssa, niin yhtälailla mieltäni kaiversi kateus. Olin oikeasti kateellinen jääkiekkoilijoille! Kadehdin sitä, että pojat ovat joskus metrin
pituisena aloittaneet lätkän pelaamisen kenties kodin läheisen leikkipuiston kentällä.
Sitten on aloitettu kouluikäisenä harrastus oikein tosissaan ja käyty hallilla
2-3 kertaa viikossa. Huomataan, että tämähän on tosi kivaa. Tätä täytyy saada
lisää!! Ikää tulee, taidot kasvaa ja kohta hallilla menee jo suurin osa vapaa-
ajasta. Kohta ollaan tilanteessa, että harrastus ei ole vain harrastus, vaan se
on muuttunut elämäntavaksi. Sitten tulee tilanne, jossa sulle lyödään
seteleitä kouraan ja sanotaan, että jos teet tuota, niin saat tätä! HALOO!!! Ajatelkaa, pojat saa elää unelmaansa todeksi
ja niille maksetaan siitä…Ja vielä hiton hyvin!! He saavat tehdä juuri sitä,
josta he tykkäävät kuin hullu puurosta.
Mietin ja pohdin silloin, kuinka voisin
päästä samaan. Kuinka voisin saada sellaisen työn, jota voisin tehdä yhtä
suurella sydämellä. En todellakaan
halunnut jääkiekkoilijaksi, vaan halusin heiltä sen toisen puolen kolikosta; sen,
jossa työ ei ole vain työtä, vaan elämäntapa! Silloin minä viljelin sieluuni
siemenen, joka lähti hitaasti, mutta varmasti kasvamaan kohti tulevaisuuden ”omaa
juttua”. Meni kuitenkin lähes kaksikymmentä vuotta, että unelmani toteutui. Nyt
olen kuin Suomi Leijonat; saan tehdä sitä, mistä tykkään. Koen työni
elämäntavaksi. Saan hyödyntää
vahvuuksiani ja suhtaudun tekemiseeni intohimolla. Minut erottaa Leijonista
vain se setelinippu! (...kyllä sekin korjaantuu tulevaisuudessa...)
Kun puhutaan unelmista, on aina pieni
pelko, että mennään alueelle, jossa voidaan helposti ajatella, että ”tuo nyt on
vain tuollaisia tyttöjen juttuja…vaaleanpunaista höttöä”. Onneksi faktat puhuvat puolestaan. Unelmat
ovat hyvinkin tärkeä osa ”Hyvää Elämää.”
Itse asiassa unelmista puhuttaessa ollaan elämän suurten kysymysten äärellä.
Unelmat eivät ole vain jotain, meidän arki elämästä irrallaan olevia
haavekuvia, vaan ne sisältävät kaikki meidän elämän arvot. Mehän nimenomaan haaveilemme
asioista, jotka ovat meille merkityksellisiä, arvokkaita ja tärkeitä. Me
haaveilemme siitä, mistä me tykkäämme ja mikä meistä tuntuu hyvältä tai
ihanalta. Eli, kun sinä kerrot minulle
unelmasi, voin päätellä arvojasi. Kun
taas kerrot arvosi, voin päätellä unelmiasi.
Elämänarvot ovat kuin perustukset elämälle.
Peruskallio. Arvot kertovat sen, mitä me pidämme tärkeänä. Mikä on meille
merkityksellistä. Minkälainen ihminen haluan olla. Arvot tuovat elämään
tarkoitusta ja merkityksellisyyttä. Jos et siis usko unelmiisi tai katsot,
ettet ole niiden arvoinen, niin käytännössä se tarkoittaa, että sinulla ei ole
väliä. Jos sinulla ei ole väliä, ei elämässäsi voi tapahtua mitään, mikä
sinulle on merkityksellistä. Ei ainakaan
tietoisten valintojesi pohjalta. Vahingossa… ehkä! Jos taas koet, että et tee
elämässäsi mitään merkityksellistä tai olemassa olollasi ei ole mitään merkitystä,
niin mitä jää jäljelle? Elämällä ei ole tarkoitusta.
Elämän tarkoitusta etsi myös
Itävaltalainen, jo edesmennyt neurologi ja psykiatrian professori Viktor E.
Frankl. Hänet tunnetaan logoterapian kehittäjänä, joka perustuu elämän
tarkoituksen löytämiseen. Frankl joutui
toisen maailmansodan aikoihin viettämään
vuosia keskitysleirillä.
Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa, hän
alkoi pohtimaan ja tutkimaan, mikä sai jotkut ihmiset selviytymään keskitysleirin oloissa
paremmin kuin toiset. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa oli pystyikö
ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Näiden kokemusten pohjalta Frankl
kehitti logoterapian. Sen keskeisiä ajatuksia ovat elämälle motivaation
löytämisen tärkeys, sekä ihmisen luovuttamaton, perimmäinen valinnanvapaus
kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa; vapaus valita oma
suhteutumisensa. Eli, arvojen kirkastaminen
ja motivaation löytämisen tärkeys elämässä ei ole merkityksellistä vain ”Hyvän
Elämän” kannalta, vaan se auttaa pitämään sinut Hengissä!
On hyvinkin mahdollista, että elämän elää
lähestulkoon kokonaan muiden ihmisten arvojen ja unelmien mukaan. Se voi olla joko
puoliso, vanhemmat tai ystävät, joiden elämänarvot ohjaa elämää tai sitten tekee sitä,
mitä kuvittelee toisten odottavan. Elää
siis käytännössä toisten elämää. Ei
uskalla olla oma itsensä. Ei uskalla kertoa ajatuksiaan ja tunteitaan. Tällöin
on mahdotonta toteuttaa edes pieniä unelmiaan. Hassuinta tässä on se, että kun me teemme sitä, mitä me kuvittelemme, että meiltä odotetaan, on kyse usein meidän omasta mielikuvasta. Me itse luomme sen odotuksen, jota todellisuudessa ei ole edes olemassa. Aika hassua!! Toki on mahdollista että ulkopuolelta tulevat paineet ja odotukset ovat todellisia, mutta on hyvä tiedostaa, että me elämme aika moisten uskomusten vankilassa.
Uskokaa siis unelmiinne ja ennen kaikkea
uskokaa, että olette jokaisen unelmanne arvoinen, koska silloin te tiedätte
myös itsenne arvon. Se on lähtökohta, josta hyvä elämä on jo paljon helpompi
rakentaa.
Ihanaa Huhtikuuta...Joka Solulla!
torstai 6. helmikuuta 2014
"Nou hätä! Rapatessa Roiskuu!"
Tässäpä
ajattelin tehdä aikamatkaa joulukuiseen uuden vuoden lupaukseen, jossa kovin
syvällä rinta äänellä lupasin, ettei minun tarvitse tehdä mitään paremmin tai
enemmän. Ei ole helppo lupaus. Kuin vahingossa huomaan tuomaroivani itseäni
pitkällä etusormella. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että mokat kuuluu
elämään, takapakit kuuluu elämään ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ja se on vain inhimillistä ja joissakin
tilanteissa jopa suotavaa. Miksi ei vain voi halata itseään ja sanoa: ”Nou hätä. Rapatessa roiskuu”
Meidän ei
tarvitse ruoskia itseämme päästäksemme tavoitteisiin tai parantaaksemme
tuloksia. On hyödyllisempää tuntea myötätuntoa itseään kohtaan aivan samoin,
kuten suhtaudumme ystäviimme silloin, kun he ovat erehtyneet, ”mokanneet” yms. Onko
sinulla tapana ruoskia ystävääsi armottomalla kritiikillä, kun hän epäonnistuu
jossain? Uskon, että kannustat ja valat häneen uskoa, jotta hän voi nousta
jaloilleen ja yrittää uudelleen. Annat hänelle synnin päästön: ”Nuitahan
sattuu. Älä välitä!” On mielenkiintoista, että sisäinen puheemme on niin
kriittistä. Sanomme itsellemme asioita, joita emme koskaan
sanoisi toisille.
Me haluamme kasvattaa
lapsistamme empaattisia ja tunneälykkäitä, jotka kykenevät ottamaan muut
huomioon sekä osaavat astua toisten saappaisiin. Hyvä niin, annetaan sen olla.
Se mikä tässä hämää on se, että empatian kehittyminen nähdään ikään kuin sosiaalisena
taitona suhteessa muihin. Itsensä rakastamisen ja itseensä kohdistuvan
myötätunnon käsite puuttuu tämän taidon opettelussa. Me opimme halimaan muita
ja jopa sairastumiseen asti huolehdimme muista ja kannamme heidän tuskan omilla
hartioillamme, mutta itseämme emme osaa halia saati rakastaa.
Myötätuntoa
itseä kohtaan voi ymmärtää narsistiseksi toiminnaksi, mutta myötätunto on sen
ymmärtämistä, että meillä kaikilla on kärsimystä. Kärsimys kuuluu elämään.
Kärsimykseen voi suhtautua myötätuntoisesti kun sitä kokee itse tai joku
toinen. Narsistisuus on taas räikeä esimerkki terveen itserakkauden ja
myötätunnon puutteesta. Narsistinen itserakkaus ( itserakkauden massiivinen
puutostila) on vääristynyttä, jonka syntymekanismi yhdistetään lapsuuden vaille
jäämisen kokemuksiin ja turvallisten tunnesiteiden puuttumiseen. Tiedetään siis,
että varhaiset tunnesiteet ovat tärkeitä empatiakyvyn kehittymiselle. Kuitenkin
kyky suhtautua itseen armollisemmin, kuin hyvään ystävään jää puolitiehen, oli
meillä sitten kuinka hyvä lapsuus tahansa. Itsekriittisyys on kuin syvälle
selkärankaan kiinnittynyt loinen. Ajatelkaa, kuinka ihanaa ja vapauttavaa
olisi, kun seuraavan kerran epäonnistut räikeästi, niin sanoisit itsellesi; ”Kyllä
se siitä. Kaikille näitä sattuu. Ei mitään hätää. Yritä vain uudestaan.” Kun romahdat kesken matkan, sanoisit
itsellesi: ”Ei sinun tarvitse jaksaa. Lepää vaan.” Jos tekisit saman virheen kolmannen kerran,
sanoisit: ”Tämä on selvästi tarkoitettu minulle oppikouluksi.”
Myötätunto
itseään kohtaan on itse asiassa näkökulman vaihtamista suhteessa itseen. Meillä
on vapaus päättää, mitä me haluamme itsestämme ajatella. Voisiko olla
mahdollista, että jopa me suomalaiset; kollektiivisessa häpeässä elävät,
voisimme suhtautua itseemme suopeammin ja lisätä vielä pilkettä
silmäkulmaan. Ei meidän tarvitse ottaa itseämme niin tosissaan. Seuraavan
kerran, kun ”mokaat”, laita itsesi mokasi kanssa hiukan suurempaan mittakaavaan
ja tarkastele näkymiä ikään kuin ylhäältä käsin. Näet ympäristön, ihmiset,
rakennukset ja kaiken sen hyörinän ympärilläsi. Mokasi hukkuu sinne
ihmisvilinään, jossa joku juuri ajaa päin puuta, toinen itkee kuolevan läheisen
kuolinvuoteella ja yksi uunituore kansanedustaja on antamassa veret
seisauttavaa lausuntoa niin, että toimittaja purskahtaa nauramaan. Kaikki tämä
on niin inhimillistä ja tätä kaikkea elämä on!
Jospa minäkin
nyt tämän kirjoituksen myötä annan itselleni synninpäästön ja päästän itseni
pahasta…KOSKA se on NIIN TURHAA!! Nou hätä! Rapatessa roiskuu!
torstai 23. tammikuuta 2014
Maraton… 42195…Juokse ja löydä itsesi!
Kevättä kohden mennään, joten juoksutossuja jo testaillaa! Juoksukärpänen puraisi minua noin viisi vuotta sitten. Se mitä siitä seurasi, siis muutakin kuin liikunnan tuoma ilo, oli minulle yllätys. Tässä haluan nyt aukaista hiukan juoksemisen filosofiaa. Joku ajattelee, että voi ristus, voiko juoksemisenkin vääntää filosofiseksi pohdinnaksi, mutta kyllä...Sen voi vääntää ja aika helpostikin! Ehkäpä tämä innostaa jonkun teistä lenkkipolulle...juoksemaan itsensä kiinni!
Maratonin historia on kreikkalaisesta tarusta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittaakseen Persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Välimatka Marathonin ja Ateenan välillä on noin 40 kilometriä. Taru kertoo, että sotilas Feidippides kuoli Ateenaan päästyään, mutta maraton juoksu jäi elämään.
Maratonin historia on kreikkalaisesta tarusta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittaakseen Persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Välimatka Marathonin ja Ateenan välillä on noin 40 kilometriä. Taru kertoo, että sotilas Feidippides kuoli Ateenaan päästyään, mutta maraton juoksu jäi elämään.
Ensimmäinen maraton on juostu kuukausi ennen Ateenan
olympialaisia 1896. Tällöin kisattiin Kreikan mestaruudesta ja kilpailuun otti
osaa 11 juoksijaa. Reitti noudatti vanhaa tarua Marathonista Ateenaan. Sama
reitti oli myös olympialaisissa kuukautta myöhemmin. Matkan pituus oli aluksi
vakiintumaton, karkeasti 40 kilometriä. Nykyinen tarkka pituus, 42 195 metriä
tulee Lontoon kesäolympialaisista1908, jolloin kuningatar Aleksandra määräsi
maratonin lähdön tapahtuvaksi Windsorin linnan pääpuiston kohdalta ja maaliin
kuninkaalisen aition eteen stadionilla. Matkaksi määriteltiin tällöin 26
mailia, mutta siihen jouduttiin lisäämään 385 jaardia, jotta se saatiin päättymään
kuninkaalisen aition eteen. Parissa seuraavissa olympialaisissa matka vielä
vaihteli, mutta vuonna 1921 IIAF(kansainvälinen yleisurheiluliitto) virallisti
maratonin pituuden Lontoossa juostun maratonin mukaiseksi.
Itse juoksin ensimmäisen maratonin Varsovassa 2012. Se on
yksi tärkeä saavutus elämässäni, eikä vähiten siksi, että löysin itsestäni
jotain, jonka olemassa olosta en edes tiennyt. Sellaista henkistä ja fyysistä
kestävyyttä, jota en ollut osannut aikaisemmin nimetä ”minuksi”. Olen tiedostanut
aina (kuten kaikki muutkin liikuntaa harrastavat), että juoksu tekee hyvää,
mutta sen tarkempaa kokemusta en sen takaa löytänyt. Kunnes psykoterapia
opintojeni puitteissa osallistuin hypnoosi koulutukseen, jolloin ”juoksin”
syvärentoutuneessa tilassa. Tunsin voitonriemua (vaikken yhtäkään kisaa ole koskaan voittanut), varmuutta ja itsetuntoni oli taivaissa. Fiilis tien päällä oli huikea! Sen jälkeen en enään ole juossut vain fyysisen terveyden edistämiseksi, vaan juoksu on mitä suurimmassa määrin myös henkinen harjoite,
jonka hyödyt näyttäytyy nimenomaan mentaalipuolella. Maraton juoksu on lisännyt
omanarvon tuntoani, se on kasvattanut henkistä kestävyyttäni ja opettanut jotain tärkeää…”Me luulemme tietävämme, mitä me
olemme, mutta me olemme paljon enemmän mitä me luulemme”.
Täällä länsimaissa liikunta ja urheilu nähdään joko kamppailuna voitosta tai mahdollisuutena pitää terveyttä yllä. Liikunta voi olla myös itseilmaisua ja itsensä tutkimista. Viimeksi mainittu on lännessä suhteellisen vieras. Vanhasssa idän Zen kulttuurissa kaikki taiteen ja taitojen lajit nähdään tien kulkemisena=itsen tutkimisena, joiden avulla ihminen voi kehittyä, kasvaa ja tutkia itseään. Jooga on varmaan tutuimpia urheilumuotoja lännessä, joissa harjoittelu nähdään myös itsensä tutkimisena.
Maratoniin palatakseni, siteraan Helsingin olympialaisten 1952 kolminkertaista
kultamitallistia Emil Zatopekin sanoja: ”Jos haluat juosta, juokse maili, jos haluat
tuntea uuden elämän, juokse maraton.”
Väitän, että tähän mieheen on uskominen, sillä hän juoksi Helsingissä
kultaa 5000m ja 10 000m ja päätti voittojensa siivittämänä osallistua maratonille
täysin suunnittelematta. Se oli hänen
ensimmäinen maratoninsa ikinä ja hän voitti sen! Siispä uskallan luottaa hänen sanoihinsa,
joihin mielestäni kiteytyy ajatusta siitä, kuinka juoksija joutuu niin
harjoitellessaan kuin juostessaan maratonin kohtaamaan asioita, jotka voivat
hyvinkin voimakkaasti muokata hänen käsitystä niin itsestään, kuin muista
ihmisistä ja maailmasta yleensä. Maraton juoksu voi olla itsensä tutkimista,
jonka avulla juoksija herää tietoisuuteen olemisen mahdollisuuksistaan. Merkityksellistä
tässä on nimenomaan havahtuminen siihen,
että on enemmän kuin tietoisen minän luoma kuva itsestään. Kyseessä on uuden, syvemmän puolen löytäminen
itsestään. Se on potentiaalia.
Kosken (2005) tutkimuksen mukaan juoksija voi löytää itsestään aiemmin tuntemattomia kokemuksellisia ytimiä, joista hän ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Näitä ovat; 1) subjektin ja objektin häviäminen 2) mielen hiljentyminen, hiljaisuus 3) mielialan virittyminen 4) läsnäolo 5) voima 6) ilo 7) hartaus ja kiitollisuus 8) todellisen itsen löytäminen, valaistuminen, Absoluutti. Näillä kokemuksellisilla ytimillä on juoksijan elämälle syvällinen merkitys ja koko hänen käsitykselleen olemisensa luonteesta.
Japanissa Hiei-vuorella sijaitsee Tendai-buddhistien luostari, jossa munkit harjoittavat itseään perinteisen meditaation ohella myös liikunnallisesti. Heidän tavoitteenaan on satori, valaistuminen. Heitä kutsutaan maratonmunkeiksi. Heidän harjoituksensa on seitsemän vuoden aikana tehtävä 1000 päivän maratoni. Matkaa on yhteensä 38632km ja vaativampana 46572km. Maratonmunkit siis tietävät sen; juoksu voi olla meditatiivinen harjoite. Juoksun tarjoama meditatiivinen vaikutus on jo itsessään arvokasta, mutta sillä on myös käytännön merkitystä juoksun aikana. Maraton on fyysisesti raskas ja meditatiivisyys tuo juoksuun helpotusta. ”Vajoaminen hetkeen” on voimia lisäävää ja askel saattaa muuttua hyvinkin kevyeksi pitkän väsymyksen jälkeen. Kokemus siitä, että jalat vain kulkee, ”minua juostaan” on huippukokemus. Siinä yhdistyy kokemusta vapaudesta, rajattomuudesta ja ajattomuudesta. Uskon itse asiassa, että ajoittainen ”vajoaminen hetkeen” on yksi syy, että pääsen ylipäätänsä maaliin. Silloin ei mieti edessä olevia kilometrejä tai väsymystä. On vain tämä hetki ja tämä askel, kramppi jalassa ja pistos kyljessä.
Näiden ajatusten siivittämän minä korkkaan juoksukauteni (…ehkäpä sinäkin)! Tiellä ollaan ja tiellä pysytään!
Jotta pystyy kyseenalaistaan tutut ja vakiintuneet
näkemykset, edellyttää se kykyä nähdä asiat uudessa valossa. Tämä taas synnyttää uusia, luovia ajatuksia,
jopa sen, että voit löytää itsesi juoksemalla!
Hyvää Orastavaa Kevättä kaikille! Terhi
Läheitä: Klemola, Timo: Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Tampereen yliopisto 1995, Koski, Tapio: Juoksemisen filosofia. Tampereen yliopisto 2005, http://fi.wikipedia.org/wiki/Maraton
torstai 2. tammikuuta 2014
I have dream...
Hei...TAAS! Tarkoituksena on ollut päivittää blogia 1-2 kertaa kuukaudessa, mutta nyt oli rikottava kaavaa. Luin tuossa eilen Kirsi Pihan kolumnin Helsingin Sanomista ja se herätti aika monta kysymysmerkkiä??!! Oli pakko kirjoittaa HS:n mielipide osastolle "vastine" kirjoitukselle. Tässäpä siis linkki hesarin sivulle ja sen jälkeen minun ajatus Kirsi Pihan ajauksista. Olisi kiva, jos tämä herättäisi keskustelua!
Haluatko pauselle elämästä?
http://www.hs.fi/elama/Haluatko+pauselle+el%C3%A4m%C3%A4st%C3%A4/a1388543230156
Haluatko pauselle elämästä? - Kirsi Piha avasi aihetta
päälle nelikymppisten naisten välivuodesta, jossa haluttaisiin lomaa omasta
elämästä painamalla ikäänkuin "pause nappulaa", jolloin ajan kulu pysähtyy ja voi
miettiä omaa elämää. Kirjoitus herätti muutaman kysymysmerkin...
Ensinnäkin, kuinka voi ottaa lomaa oikeasta elämästä ja
leikkiä oikeaa elämää, vielä niin, että aika pysähtyy?! Niin pitkään, kun me
hengitämme, elämme oikeaa elämää, oli se sitten markkinatalouden pyörien
perässä juoksemista tai omien arvojen kirkastamista mökkirannan laiturilla.
Olisikin kiva kuulla K.Pihan määritelmä oikeasta elämästä. Eikö oikeassa
elämässä saa pysähtyä, jopa pidemmäksi aikaa, miettiä suuntaa ja kirkastaa
arvojaan, jotta pystyisi tekemään valintoja, jotka ovat omien arvojen mukaisia.
Piha oli oikeassa siinä, että arvot ovat niitä, joiden mukaan elämää eletään,
mutta pulma on siinä, että tänä päivänä moni on hukassa ja toden totta, aikaa
on ajatella, mutta ei sieltä ajatusten viidakosta omaa ääntä kuule, jolloin se
ns. "oikea elämä" on kaikkea muuta, kuin oman näköistä elämää.
Piha viittasi mm.Nelson Mandelaan, Sini Saarelaan ja Barack Obamaan
kirjoittaessaan, että jos he olisivat pysähtyneet arvojaan miettimään, niin
tekoja ei olisi syntynyt. Uskon, että Piha hyväksyisi tähän ryhmään myös Martin
Luther Kingin. Hänen kuuluisat sanat: "I have dream..." "Minulla
on unelma" johdattaa meidät arvoihin.
Kun puhutaan unelmista, puhutaan aina myös arvoista. Arvot on piilotettuna
meidän unelmiin. Uskallan siis väittää, että Kingi oli arvojaan kirkastanut
enemmän, kuin monikaan meistä tänä päivänä. Ja voi olla, että hänellä päätäkin
särki joskus, sitähän ei voi K.Pihakaan tietää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Rakkausvoimat vs puolustusvoimat
Olisi syytä välttää vastakkainasettelua, koska tällöin jo lähtökohtaisesti orientoidutaan kohtaamaan vastustaja puolustusa...


-
Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran muk...
-
”Hänellä on varmaan jokin ydinvoimala taskussa.” sanoo Reino Nordin vaimostaan, kun ihmettelee hänen energiaansa jatkaa valitsemallaan...
-
Shamanistisessa perinteessä lepakko symboloi siirtymäriittiä ja transformaatiota. Eli vanhan minän kuolemista ja muutosta. Se sy...
