"Nou hätä! Rapatessa Roiskuu!"

Tässäpä ajattelin tehdä aikamatkaa joulukuiseen uuden vuoden lupaukseen, jossa kovin syvällä rinta äänellä lupasin, ettei minun tarvitse tehdä mitään paremmin tai enemmän. Ei ole helppo lupaus. Kuin vahingossa huomaan tuomaroivani itseäni pitkällä etusormella. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että mokat kuuluu elämään, takapakit kuuluu elämään ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ja  se on vain inhimillistä ja joissakin tilanteissa jopa suotavaa. Miksi ei vain voi halata itseään ja sanoa: ”Nou hätä. Rapatessa roiskuu”

Meidän ei tarvitse ruoskia itseämme päästäksemme tavoitteisiin tai parantaaksemme tuloksia. On hyödyllisempää tuntea myötätuntoa itseään kohtaan aivan samoin, kuten suhtaudumme ystäviimme silloin, kun he ovat erehtyneet, ”mokanneet” yms. Onko sinulla tapana ruoskia ystävääsi armottomalla kritiikillä, kun hän epäonnistuu jossain? Uskon, että kannustat ja valat häneen uskoa, jotta hän voi nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen. Annat hänelle synnin päästön: ”Nuitahan sattuu. Älä välitä!” On mielenkiintoista, että sisäinen puheemme on niin kriittistä. Sanomme itsellemme asioita, joita emme koskaan sanoisi toisille.

Me haluamme kasvattaa lapsistamme empaattisia ja tunneälykkäitä, jotka kykenevät ottamaan muut huomioon sekä osaavat astua toisten saappaisiin. Hyvä niin, annetaan sen olla. Se mikä tässä hämää on se, että empatian kehittyminen nähdään ikään kuin sosiaalisena taitona suhteessa muihin. Itsensä rakastamisen ja itseensä kohdistuvan myötätunnon käsite puuttuu tämän taidon opettelussa. Me opimme halimaan muita ja jopa sairastumiseen asti huolehdimme muista ja kannamme heidän tuskan omilla hartioillamme, mutta itseämme emme osaa halia saati rakastaa. 

Myötätuntoa itseä kohtaan voi ymmärtää narsistiseksi toiminnaksi, mutta myötätunto on sen ymmärtämistä, että meillä kaikilla on kärsimystä. Kärsimys kuuluu elämään. Kärsimykseen voi suhtautua myötätuntoisesti kun sitä kokee itse tai joku toinen. Narsistisuus on taas räikeä esimerkki terveen itserakkauden ja myötätunnon puutteesta. Narsistinen itserakkaus ( itserakkauden massiivinen puutostila) on vääristynyttä, jonka syntymekanismi yhdistetään lapsuuden vaille jäämisen kokemuksiin ja turvallisten tunnesiteiden puuttumiseen. Tiedetään siis, että varhaiset tunnesiteet ovat tärkeitä empatiakyvyn kehittymiselle. Kuitenkin kyky suhtautua itseen armollisemmin, kuin hyvään ystävään jää puolitiehen, oli meillä sitten kuinka hyvä lapsuus tahansa. Itsekriittisyys on kuin syvälle selkärankaan kiinnittynyt loinen. Ajatelkaa, kuinka ihanaa ja vapauttavaa olisi, kun seuraavan kerran epäonnistut räikeästi, niin sanoisit itsellesi; ”Kyllä se siitä. Kaikille näitä sattuu. Ei mitään hätää. Yritä vain uudestaan.”  Kun romahdat kesken matkan, sanoisit itsellesi: ”Ei sinun tarvitse jaksaa. Lepää vaan.”  Jos tekisit saman virheen kolmannen kerran, sanoisit: ”Tämä on selvästi tarkoitettu minulle oppikouluksi.”   

Myötätunto itseään kohtaan on itse asiassa näkökulman vaihtamista suhteessa itseen. Meillä on vapaus päättää, mitä me haluamme itsestämme ajatella. Voisiko olla mahdollista, että jopa me suomalaiset; kollektiivisessa häpeässä elävät, voisimme suhtautua itseemme suopeammin ja lisätä   vielä pilkettä silmäkulmaan. Ei meidän tarvitse ottaa itseämme niin tosissaan. Seuraavan kerran, kun ”mokaat”, laita itsesi mokasi kanssa hiukan suurempaan mittakaavaan ja tarkastele näkymiä ikään kuin ylhäältä käsin. Näet ympäristön, ihmiset, rakennukset ja kaiken sen hyörinän ympärilläsi. Mokasi hukkuu sinne ihmisvilinään, jossa joku juuri ajaa päin puuta, toinen itkee kuolevan läheisen kuolinvuoteella ja yksi uunituore kansanedustaja on antamassa veret seisauttavaa lausuntoa niin, että toimittaja purskahtaa nauramaan. Kaikki tämä on niin inhimillistä ja tätä kaikkea elämä on! 

Jospa minäkin nyt tämän kirjoituksen myötä annan itselleni synninpäästön ja päästän itseni pahasta…KOSKA se on NIIN TURHAA!!  Nou hätä! Rapatessa roiskuu!