Ihmeellinen on elämä
Mieleeni palautui uskomaton tapahtuma menneisyydestä, jota voisi kutsua ihmeelliseksi joulutarinaksi, mutta ennen kaikkea se kertoo Ihmeestä. Olen tarinaa usein kertonut, mutten koskaan auki kirjoittanut. Tapahtumasta on jo lähemmäs parikymmentä vuotta, joten muistikuvani ovat joltakin osin haalistuneita, ehkäpä värittyneitäkin. Se voi johtua myös itse tapahtumasta, joka oli traumaattinen ja kaiken järjen mukaan, sen olisi pitänyt päättyä suureen tragediaan. Elettiin jouluaattoa 2003. Minä ja silloinen mieheni lähdettiin kinkunsulatuslenkille. Oli todella kaunis jouluaattoilta. Pakkasta oli juuri mukavat alle kymmenen astetta ja lunta satoi lempeästi ja hissukseen. Puut notkuivat tykkylumesta ja juuri satanut lumi oli luonut pehmeän peitteen tien päälle. Kävelylenkkimme oli jo loppusuoralla ja lähestyimme mummolaa, jonne olimme jättäneet myös pienen tyttömme mummon ja papan hoiviin. Juttelimme niitä näitä jouluisissa tunnelmissa. Edessämme hyvän matkan päässä käveli kaksi pi