ERISTYKSESSÄ 5 - 6 PVÄ

 


Kuudetta päivää eristyksessä. Mieli on alkanut reagoimaan 24/7 yksinoloon mielialan laskuna ja ärtyneisyytenä. (Heikin triplaetäisyys vierailuja terassilla ja pikkusten yksittäisiä pyörähyksiä takapihalla lukuunottamatta)

Ärtyneisyyteeni vaikuttaa myös se tumma pilvi, joka laskeutui perheemme ylle korona tartunnan jälkeen. Koronahysteria toi tullessaan niin paljon angstia, että sen raskaus tuntuu sielussa asti. Se tekee minut surulliseksi. Ehkä alakuloni onkin juuri sitä surua. En olisi ikinä uskonut, mitä seurauksia tartunta toisi mukanaan. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että sairastumiseni tulehdutti tiettyjä suhteita perheessämme. Toivon ja uskonkin, että kun tämä kaikki on mennyttä elämää, myös tulehdus helpottaa.

Viime yönä ensimmäinen sääski valvotti minua nukkumaan mennessä. Pieni horkka ja voipunut olo, estivät minua alkamasta tappo puuhiin. Hain jopa lehden sitä varten, mutten jaksanut edes kääriä sitä aseeksi. En yksinkertaisesti jaksanut alkaa jahtaamaan sitä. Käytin vähäiset voimani peiton heiluttamiseen ja käsien huitomiseen. Jossain vaiheessa joko sääski väsähti tai sitten minä. Uskottelen itselleni, että sääski väsähti tai sitten se imi vertani ja kuoli koronaan. Siitäs sai! Kannattis valita taistelunsa!

Vointini vaihtelee. Eilen olin kanttuvei. En jaksanut edes kirjoittaa. Tänään tuntuu paremmalta. 

Rinta/keuhkotuntemukset ja niskatuntemukset pysyneet ennallaan tai vähän lisääntyneet. Varsinaista lihassärkyä ei ole enään. Tunnen kuitenkin vahvan, koko kehoni läpileikkaavan voimattomuuden. Tunnen myös oikeasti, että jokin, joku kalvaa kehossani. Joku tekee siellä jotakin. 

Hei, hei...stop tykkänään! Joku?!

Tämä ei ole se "joku", jonka me kaikki tunnemme. Se, joka jättää jäljet korjaamatta, sukkia lattialle ja varastaaa vyöt, takit, autonavaimet, kaukosäätimet jne.

Puhutaan siis asioiden oikeilla nimillä. Korona kalvaa kehoani. Korona tekee siellä tihutöitään. Korona syö voimani.

Luulen kuitenkin, että jos näillä oireilla saan koronan sairastettua, olen päässyt vähällä. 

Ei kuitenkaan kantsi nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Näitä juttuja on saanut kuulla ja lukea, joissa tauti on äitynyt yhtäkkiä kovaksikin. 

Siispä tänään päätin aamusta raakata jalkakarvani. Ihan siltä varalta, jos joutuisi sairaalaan. Olisi sääret "edustuskunnossa".

Kun vajaa kymmenen vuotta sitten umpisuoleni leikattiin, olin kaukaa viisas. Sinä kesäisenä päivänä vatsani alkoi kipeytymään iltaa kohden. Kolmen lapsen synnytyskipujen jälkeen, kaikki se kipu tuntui vielä lasten leikiltä. Lähdin kivusta huolimatta astrologiseen istuntoon. Siellä kipuni äityi kuitenkin jo niin pahaksi, että asentohoitoa piti harjoittaa. Istunto oli niin itseäni ylentävä, että melkein lensin sieltä ulos, vaikka käytännössä kävely jo sattui pirusti.

Ajoin kotiin. Tiesin, että päivystykseen on lähdettävä. Olin varma, että tieni kulkisi leikkausosastolle.

MUTTA

First thinks first!

Suihkuun - Fresh

Jalkakarvat veks - Smooth

Puhtaat nätit pikkarit (Ei ihan parhaammasta päästä, koska saattavat tahriintua vereen.) - Leikkurin työntekijöitä piristämään. Myös itseäni ja kaikkia komeita mieslääkäreitä varten, jotka palpoivat vastaani.

Tärkeimmät asiat hoidettuani, siirryin toiseksi tärkeämpään. - Päivystykseen.

Sieltä tieni kulki kuin kulkikin leikkausosastolle umpisuolen poistoon. Kävin vain mutkan osastolla nukkumassa ja aamulla sitten operoitiin.

Voin mielessäni kuulla seuraavan dialogin:

Puhkeamaisillaan oleva umppari: " Etkö sä jo saatana tunne, mitä täällä on tapahtumassa. Lähe jo päivystykseen. Mä repeen kohta." 

Minä: "Hei hei...venaa vähän. Olen jo ajamassa kotiin päin. "

Puhkeamaisillaan oleva umppari: "Sie et aja mihinkään kotiin, vaan suoraan päivystykseen!"

Minä: "Rauhotu! Käyn ihan nopsaa suihkussa, ajelen tässä karvat ja vaihdan puhtaat alusvaatteet. Sie tiedät, että pesulla pitää käydä ennen leikkausta. Hoidan sen pois alta. Ei tarvitse sitten sairaalassa. Kätevää, eikö vain."

Puhkeamaisillaan oleva umppari: Vaikenee. Se puhkes jo.

Tuosta umppari tarinasta muistan myös erittäin hyvin sen, miten nautin sairaalassa olosta. Minun ympärillä häärättiin ja minua hoidettiin lempeällä kädellä. Ruoka tuotiin tarjottimella ja sai vain olla. Olin kuin lomalla. Tuntui kuin olisin ollut hotellissa täysihoidossa. Minä todella nautin siitä ajasta. Luulen, että uusperheen hektistä arkea elävälle, hoitovapaalla olevalle äidille, puhjennut umppari tarjosi irtioton. Hoitajasta tuli hoidettava. Tarpeellinen roolivaihdos.

Jos korona veisi minut sairaalaan, tokkopa kokemus ihan edeltäjän kaltaiseksi muodostuisi. Tokkopa myöskään horkasta ja hengitysvaikeuksiltani jaksaisin pohtia pikkareiden pitsikuvioita tai niitä säärikarvoja. 

Ehkä voisi päätellä, ettei vointini niin kovin huono ole, kun jaksan jalkakarvani ajaa. Toisaalta umppari tarina kertoo, että kipeänäkin voi venyä. 

Sumsummarum, taidan olla ihan semi kunnossa. En kuitenkaan työkunnossa. Ajatus, että pitäisi jaksaa vetää istuntoja päivässä 4-5 on absurdi. Keuhkonikaan ei kestäisi sitä. Puhuminen on alkanut käymään työstä. Kuunteluun ei keskittymiskykyni riitä. Istuminen, saati seisominen on lähinnä hetkittäistä vaihtelua sohvalla ja terassilla makoiluun.

Keskittymiskykyni heikkeneminen näkyy kaikessa. Yhtä sarjan jaksoa ei jaksa katsoa kerralla. On pakko levähtää välillä. Jopa äänikirjojen kuuntelu pitää jaksottaa. On levättävä hiljaisuudessa. Vain pötkötellä. Kirjan lukemista en ole edes yrittänyt. Silmäni väsyvät pelkästä ajatuksesta.

Tätä tekstiäni olen kirjoittanut pitkin päivää. Jaksottain tätäkin jaksaa.

Suomi - Kanada peliä katsoin sietorajojeni rajoissa. Välillä jaksoin puhua ystäväni kanssa puhelimessa.

Heikin käydessä takapihalla vieraisilla, olen yleensä aika vähäsanainen. Ei jaksa puhua. 5-7 metrin etäisyys vaatii jo maskin takaa ääntä ja hyvää artikulointia. Ei jaksa. 

Tänään hän toi minulle Woltilta tilatun kebabin salatiilla pepsin kera. Ai ai, kuinka piristi! Olen kanakeittoa vetänyt kaksi päivää syklillä; lounas - päivällinen - iltapala. Torikeitaan Kebab oli siis enemmän kuin sata jänistä.

Heikki soitti käyntinsä jälkeen, kertoakseen, että haluaisi halailla. Voi, niinpä! Kuinka olisikaan ihanaa saada sairastaa toisen kainalossa. Halia ja pussailla. Ei ole ihme, jos korona pitää ihmistä pitkään pihdeissään, kun ei saa kosketus- ja läheisyysterapiaa ollenkaan. Ei saa olla hoidettavana ja paijattavana. Tässä elää kroonisessa kosketuksen ja läheisyyden puutteessa. Juuri silloin, kun sitä tarvitsisi eniten, sitä ei saa. Onnekkaita ne eristyksessä olevat, joilla on kotieläimiä. Tassuterapiaa ainakin saa. Onnekkaita myös ne, jotka sairastavat porukalla. Onnekkaita ne, jotka pääsevät sairaalaan. ...No öhöm, nyt meni jo mustan puolelle. Överi heitto, mutta saa jäädä. Luotan teidän huumorintajuun. 

Lopputekstit. Miten tämän kiteyttäisi?

Jokaisella pilvellä on kultareunus ja pilven reunalla voi istua sorean koreana sääret sheivattuna.

💕 Terhi







 


 


 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Exiä, nyxiä, exien nyxiä ja nyxien exiä

F33.0

ERISTYKSESSÄ