Joka Solulla Hyvää Elämää...

              Heippa kaikille! Haluan alustaa tekstini, koska tämä on minulle t ä r k e i n koskaan kirjoittamani blogiteksti. Eikä vähiten siksi, että tekstin päähenkilöt ovat minulle kovin merkittäviä, mutta myös siksi, että olen ihan auki. Paljastan mieleni ja sieluni liikkeitä silläkin uhalla, että jossa kussa se saattaa aiheuttaa pupillien pyörittelyä. Tiedän, etteivät kaikki pysty tekstiäni ostamaan ja omakseen ottamaan. Tämä kirjoitus haluaa kuitenkin tulla kirjoitetuksi ja se riittää. Jos tämä kolisee, niin hienoa. Jos tämä herättää kysymyksiä ja uteliaisuutta, niin hienoa. Pupillienkin pyörittely reagointina kertoo siitä, että jotakin liikahti. Hienoa sekin.  Mukavaa lukuhetkeä! 💗 Olen pikku tytöstä lähtien fanittanut Jeesusta. Hän oli mielestäni maailman komein ja Rakastavin mies, mitä universumi voi sisällään kantaa. Huomaa Rakastavin isolla. Jo tuolloin, alle kouluikäisenä tunsin, että Jeesuksen Rakkaus on jotain Suurta. Se on enemmän. Se on kaikki. Olin samanaikaises

    Kävin yläasteikäisen tyttöni kanssa keskustelua siitä, miten olemme vanhempina onnistuneet koulunkäynnin tukemisessa. Tytölläni oli hyvin vahva mielipide. " Olette e p ä o n n i s t u n e e t! " Sain kuulla, miten muut vanhemmat kyselevät tarkkaan läksyjen lukemiset ja ovat mukana kokeisiin lukemisessa yms. Me kuulemma nakitamme nämä toimet isosiskolle, jotta saamme keskittyä omiin juttuihin.  Yritin puolustautua kertomalla tytölleni, miten hienosti hän on itsenäisesti hoitanut koulun, ettei meillä vanhempina ole ollut tarvetta puuttua.  Hän jatkoi siirtämällä fokuksen pikkusiskoonsa, jonka koulunkäynnissä hänen mielestään oli tapahtunut sukellus viime vuonna, johon emme olleet tarpeeksi reagoineet. Kokeesta oli tullut kutostakin.  Kutonen selvästi sytytti tyttöni oikein liekkeihin, jonka seurauksena sain kuulla, miten olemme vanhempina epäonnistuneet monissa muissakin asioissa. Hengittelin, nielin ylösnousevan syyllisyyden, joka oli purkautua puolustautumisena. Ruuvasin

Kaikki on sanottu. On vain toistoa ja alleviivausta. Sanojen pyörittelyä. En tiedä, miksi tempauduin mukaan koronakeskusteluun niin voimakkaalla intensiteetillä, että se on toisinaan vienyt kaiken huomioni. Kaiken. Kirjaimellisesti. Korona on ollut minulle aikaisemmin mielenkiintoinen teema lähinnä vain oman sairastumisen ja siihen liittyvien ilmiöiden kautta. Korona ei ilmeisen paljon ole vaikuttanut elämääni ennen sairastumista tai sen jälkeen. Kunnes. Kunnes tapahtui mitä? Oliko se uutisointi pfizerin miljardien liikevoitoista? Oliko se koropassi? Oliko se luontaisen immuunivasteen alasajo? Oliko elämäni vain niin tylsää, että koronaan sukeltaminen antoi hyvän draivin? Pakeninko koronan syleilyyn? Jos pakenin, niin mitä? Tylsyyttäkö? Olen todellakin pohtinut yllykkeitäni ja motiiveitani heittäytyä tällaisella intensiteetillä koronakeskusteluun. Mistä tämä kumpuaa? Tunnistan mm. seuraavia ilmiöitä: -epäoikeudenmukaisuus -oikeudenmukaisuus -viha  -vapaus -kuulluksi ja nähdyksi tulemin

Ensimmäinen päivä lokakuuta vuonna 2021. Kello kymmenen aamulla. Rovaniemen pääkirkko. Scorpionsin Still loving you kajahtaa uruista. Kirkon ovet avataan. Tuttujen sävelmien soidessa aloitamme askeltamisen kohti alttaria. Siellä pappi suoristaa kaapuaan ja asettuu paikoilleen. Kirkkosali on tyhjä. Vain me kaksi ja pappi ovat paikalla. Yläorrella kanttori, joka nähtävästi on yksi todistajista. Lisäksi kirkkosalin ovet avannut työntekijä on ehkä toinen todistaja. Näin oletan. En kuitenkaan tiedä varmuudella, ketkä ovat viralliset todistajat vihkiseremoniassamme. Kyyneleet nousevat silmiini ennen kuin kerkeän jalkaani laskemaan kirkosalin käytävälle. Tunteet nousevat voimalla pintaan. Jo parin askeleen jälkeen olen tunteiden armoilla. Ne ovat kaapanneet minut. Kehoni vapisee, silmät sumenee kyynelistä ja itku vääntää kasvojani. Olen purskahtamaisillani huutoitkuun. Joudun tekemään niin paljon töitä saadakseni itseni kasaan, etten pysty keskittymään hetkeen. Kävelen Heikin käsipuolessa ja

Kuusitoista päivää. Kuusitoista päivää eristyksessä on keskimääräisesti enemmän kuin yleensä. Näin sanoi tutuksi käynyt koronahoitaja.  Perjantaina ltapäivällä kävimme pilkkua viilaavan keskustelun oireista ja oireettomuudesta.  Onko oireita? Ai yskää? Minkälaista yskää? Limaistako? Kuivaako? Erittyykö limaa? Limaa? Onko limaa?  Ei limaa, vaan kuivaa yskää. Sellaista yskää, mikä kiihtyy, kun puhun. Sellaista, että pitää rökiä ja kurkkua selventää. Ääni meinaa jäädä kurkun kuivuuden jalkoihin. Ei limaa.  Kuiva yskä on yleinen koronan jälkioire. Se ei ole este eristyksen purkamiselle. Tältä osin jihuu. Hoitaja kyselee kahden viimeisen päivän meininkiä. Kerron, että keskiviikko illasta alkaen alkanut selkeästi helpottamaan. Kaksi oireetonta päivää vaaditaan eristyksen purkamiseen. Eli to ja pe. Lauantaina vapaus koittakoon. Koronatestiä ei tarvita. Eristyksen purkaminen pohjautuu kahteen  oireettomaan päivään.  Kysyn vielä, että voinko käydä testeissä kuitenkin varmuuden vuoksi. Hoitaja k

Tänään aamusta oli suunnattava päivystykseen. Hengitysvaikeudet alkoivat eilen illalla nukkumaan mennessä.  Pyörin pitkälle yöhön kykenemättä nukahtamaan. Hengitys ei kunnolla kulkenut ja vähän väliä oli otettava syvähengityksiä, että keho saisi happea. Rintaan ja selkään pisti. Vasemman käsivarren puutumista ja pistelytuntemuksia.  Soitin tutulle koronahoitajalle heti aamusta.  Kuunteli illan ja yön tapahtumat. Sovittiin, että seuraan vielä päivän kunnon kehittymistä. Jos muutosta huonompaan, soitto päivystykseen. Käski kokeilla pulloon hengittämistä. Never heard. Hoitaja soitti pian puhelumme päätyttyä takaisin. Oli konsultoinut lääkäriä ja yhteenvetona kehotus hakeutua päivystykseen tarkastuttamaan tilanne. Itselläkin yöstä alkaen happisaturaatiot mielessä pyörineet, joten mielelläni lähtisin näyttäytymään lääkärille. Päivystyksessä minut siirrettiin heti eristyshuoneeseen odottamaan lääkäriä. Lääkäri tuli yhdessä sairaanhoitajan kanssa todella napakalla aikataululla. Ei kerennyt ku