Kuin elokuvissa

Ensimmäinen päivä lokakuuta vuonna 2021. Kello kymmenen aamulla. Rovaniemen pääkirkko.

Scorpionsin Still loving you kajahtaa uruista. Kirkon ovet avataan. Tuttujen sävelmien soidessa aloitamme askeltamisen kohti alttaria. Siellä pappi suoristaa kaapuaan ja asettuu paikoilleen. Kirkkosali on tyhjä. Vain me kaksi ja pappi ovat paikalla. Yläorrella kanttori, joka nähtävästi on yksi todistajista. Lisäksi kirkkosalin ovet avannut työntekijä on ehkä toinen todistaja. Näin oletan. En kuitenkaan tiedä varmuudella, ketkä ovat viralliset todistajat vihkiseremoniassamme.

Kyyneleet nousevat silmiini ennen kuin kerkeän jalkaani laskemaan kirkosalin käytävälle. Tunteet nousevat voimalla pintaan. Jo parin askeleen jälkeen olen tunteiden armoilla. Ne ovat kaapanneet minut. Kehoni vapisee, silmät sumenee kyynelistä ja itku vääntää kasvojani. Olen purskahtamaisillani huutoitkuun. Joudun tekemään niin paljon töitä saadakseni itseni kasaan, etten pysty keskittymään hetkeen. Kävelen Heikin käsipuolessa ja hetki, jota olin odottanut menee ohitseni ihan liian nopeaa. Saan hetkestä irti sen, mikä tunnekuohusta jälkeen jää. Huomaan kuitenkin, että mitä lähemmäksi alttaria ja pappia pääsemme, sitä enemmän saan itseäni koottua. Still loving you uruilla soitettuna menee kuitenkin niin syvälle sieluuni, etten uskalla kunnolla pysähtyä sen äärelle. Olen koko ajan kiikun kaakun tolpillani. Tämä on niin uskomatonta, että olemme tässä.

Ihana naispappi odottaa meitä. Heikki on vain päivää aikaisemmin kertonut hänelle tarinamme. Historian, josta ei mutkia puutu. Hän tietää myös, että teemme tämän salassa. Kukaan perheenjäsen, eikä ystävät tiedä, että olemme menossa naimisiin. He tietävät, että olemme tänään lähdössä kahden viikon reissulle Malediiveille, mutteivät sitä, että se on häämatka.

Alttarille päästyämme alan pikkuhiljaa rauhoittumaan. Se ei kuitenkaan onnistu kunnolla, ennenkuin kanttori lopettaa soittamisen. Still loving you on meidän biisi. En yksinkertaisesti pääse tunnekuohusta irtaantumaan musiikin soidessa. Kun musiikki lakkaa, liekit saavat vettä niskaan ja tunteiden suurin polte helpottaa. 

Juuri ennenkuin musiikki lakkaa, aurinko, joka on ollut koko aamun pilvien peitossa, luo säteensä kirkkosalin isoista ikkunoista alttarille, jossa seisomme. Yhtäkkiä auringonvalo täyttää koko salin ja varsinkin itse alttari on kuin aurinkokylvyssä. Papin kanssa nostelemme käsiä ihmetyksen vallassa. En voi olla ajattelematta, että näin oli tarkoitettu. Itse aurinko juhlii kanssamme. Jumala juhlii kanssamme. Kiitos💗

Vihkitoimitus on kaunis, jonka lopuksi pappi spontaanisti haluaa laulaa meille loppusiunauksen. Minulle tuli vahva tunne siitä, että tämä oli hänellekin jotenkin merkittävä. Ei sitä joka perjantaiaamu tule vihittyä jo kerran toisistaan eronneita,  kypsän iän saavuttaneita, umpirakastuneita pareja, jotka ovat takkinsa kääntäneet siinä määrin, että vanha yhteinen olemisen tapa on vain varjo siitä, mitä se on tänä päivänä.

Saamme marssia ulos kirkosta Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan soidessa uruista. Niin mykistävää. Jälleen tunteet nousevat pintaan ja Heikki joutuu muistuttamaan minua vauhdin hidastamisesta. Kyyneleet valuvat, mutta nyt myös naurattaa. On epätodellinen olo. Kirkonsalin ovet avataan ja näen ulkona jo vilahduksen kuvaajasta. Hän on tullut ottamaan joitain vedoksia kirkosta ulos käveltyämme. Myrskyluodon Maija soi koko ajan vielä silloinkin, kun meitä kuvataan kirkon portailla. Se soi vielä, kun kuvaus päättyy ja se soi vielä, kun menemme pukeutumishuoneeseen. Pappikin vielä huutaa salista isolla äänellä "Onnea!" Minä huudan kiitokset takaisin ja huudan kanttorille kiitokset yläorrelle. Ensimmäinen kerta, kun huudan kirkossa, mutta pappi aloitti. 😅

Kirkosta lähdemme suoraan Kemijoen rantaan ottamaan hääkuvat. Aurinko paistaa kauniisti ja saamme upeat kehykset kuvillemme. Sinisen taivaan, majesteettisen Kemijoen ja ruskan keltaiseksi maalaamat puiden lehdet, jotka aurinko saa loistamaan, kuin kultakimpaleet.

 

Meillä on aika kortilla. Lentokentällä pitäisi olla jo puoli yhden aikoihin. Kuvauksessa menee tovi ja puoli kahdentoista aikoihin pääsemme hotellihuoneeseen nostamaan maljaa ja syömään salaatit. Epätodellinen olo ei ota loppuakseen, koska yhtä ihmeellistä on sekin, että olemme jo parin tunnin päästä matkalla Helsinkiin, josta illalla seitsemän aikoihin lähtee kone Istanbulin kautta Malediiveille. 

Minulla on sanonta, jota viljelen toisinaan.

"Asiat eivät aina mene niin kuin elokuvissa."

Nyt asiat menivät kuin elokuvissa. Karataan naimisiin ja häämatkalle paratiisisaarelle.💗