Joka Solulla Hyvää Elämää...

Kuolema kiinnostaa minua. Ei siksi, että toivoisin kuolevani, mutta odotan sitä mielenkiinnolla. Älä ymmärrä väärin, en odota sitä kelloon katsoen, että tulisi jo, vaan suhtaudun siihen uteliaasti. En myöskään väitä, etteikö kuolema minua pelottaisi. Ajatuskin, että menettäisin lapseni tai jonkun muun läheiseni on niin korventava, että se tuntuu välittömästi puristuksena rinnassa ja vatsassa, sekä saa kyynelkanavat heräämään. Kaikesta tästä huolimatta kuolemassa on jotain, joka ei jätä minua rauhaan. Aivan kuin se haluaisi muistuttaa minua olemassa olostaan. Olen kolunnut kirjallisuutta, katsonut dokkareita, pohtinut ja mietiskellyt. Olen rakentanut suhdettani kuoleman kanssa tietoisesti jo useamman vuoden ajan. Se on ollut osa minun henkistä matkaani, jolla vieläkin taivallan. Luulen, että suhde kuolemaan on jotain, joka  peilaa suhdetta omaan elämään. Kuolemaa on mielestäni syytä miettiä, koska siihen kiteytyy meidän suurimmat pelot. Kuoleman pelko on kaikkien pelkojen äiti. Sa...

Olen pikku tytöstä lähtien fanittanut Jeesusta. Hän oli mielestäni maailman komein, lempein, rakastavin ja kiltein mies. Kaikella kunnioituksella omaa isääni kohtaan. Hänestäkin kyllä löytyy nämä piirteet. Olin samanaikaisesti ihastunut häneen (mietin, miten voisimme mennä naimisiin tulevaisuudessa) ja samalla koin olevani hänen äitinsä. Toinen nimeni on Maria, joten mielestäni oli täysin selvää, että olin uudesti syntynyt Jeesuksen äiti. Marian inkarnaatio. Olin siis päättänyt astua aika ISOIHIN saappaisiin. Ei mikään pikku tehtävä. Tämä toi tullessaan sen, että koin voimakasta riittämättömyyden tunnetta. Miten ihmeessä saisin Jeesuksen huomion itseeni? Miten saan anastettua paikkani ja miten riitän hänelle? Olin siis hyvin vakuuttunut, että minulla oli tärkeä osa Jeesuksen elämässä. Myöhemmässä vaiheessa olen ymmärtänyt, että näin todellakin on, mutta ei siksi, että olen hänen äitinsä tai melkolailla nuorempi, tuleva nuorikkonsa, jonka kohdalla ikäero saa ihan uudet mittasuhteet. Si...

Mitä kun ammattiauttajan oma elämä ajautuu kriisiin?  Tämä aihe on itselle hyvin ajankohtainen. Henkilökohtaisessa elämässä tapahtuneet ja käynnissä olevat olosuhteet ovat olleet ja ovat sellaisia, että koen eläväni kriisin keskellä. Työni psykoterapeuttina tapahtuu tätä taustaa vasten. Inhimillisen tekijän uusinta vuodelta 2016 ammattiauttajan uupumisesta innoitti minut tämän tekstin kirjoittamiseen. Se on katsottavissa tästä linkistä. Suosittelen!  https://areena.yle.fi/1-3259884#autoplay=true Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa tästä aiheesta, koska olen tiedostanut, miten paljon häpeää ja syyllisyyttä olen tuntenut siitä, että olen tilanteessa, jossa valintani ja olemiseni on tuottanut kärsimystä niin itselle, kuin muille. Se, etten ole osannut elää elämääni siten, että voisin todeta eläväni ”Joka solulla hyvää elämää.” Edelleen tykkään tästä ajatuksesta ja uskon siihen. Stressi, mitä edustaa kaikki epämiellyttävät tunteet, kuten ahdistus, suru, viha, turhautumi...

Somessa kuohuu.  Julkkisbloggari Sami Minkkinen lensi erouutisensa kanssa bittiavaruuteen ja kansa puree hammasta. Viha suorastaan ryöppyy maljasta. Vihaa tuntevat niin miehet kuin naiset.  Sami on lentämässä pois pesästä ennen ex-puolisonsa kanssa saadun yhteisen lapsen ristiäisjuhlia. Ex-puolison kohtalo kauhistuttaa, itkettää  ja surettaa. Minäkin tunnen vahvaa myötätuntoa.  Olen viisi lapsisen uusperheen äiti ja ajatus yksin jäämisestä tuoreena synnyttäjänä herättää väristyksiä.  Olen myös sitä mieltä, ettei ero ole koskaan helppo ratkaisu, varsinkaan, jos yhtälöön kuuluu lapsia.   Jos ero kuitenkin tapahtuu, pitäisi se tapahtua lapset edellä.  Palatakseni Minkkiseen, joka toi kirjoituksessaan esille, kuinka terapia on auttanut häntä ymmärtämään itseään, toimintapojaan ja rooliaan, jolla oli asettunut parisuhteeseen. Hän oli sopeutunut elämään puolison valintojen mukaan. Hän oli ottanut alivastuullis...

                                    Söikö raha sieluni? Olen saanut elää elämää, jossa rahaa on käytetty huoletta, jopa törsätty. Törsätty hintalappuun   katsomatta. Voisi luulla, että silloinhan kaikki on hyvin.   ”Siitä puhe mistä puute” ei pitäisi koskea meitä. Mutta ei!   Siitäkin huolimatta rahasta puhutaan aamukahvipöydässä, lounaalla ja iltapäivällä kotona. Ilta vierähtää sohvaan nojaten ja suusta pulppuaa euroja ja centtejä.  Mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän se vie huomion itseensä ja sitä enemmän se valtaa tilaa muilta arvoilta, ellei pidä varaansa. Huomaan, etten ole ollut varuillaan. Olen huomannut sen jo pitkään, jopa vuosia. Tyhjyys on hiipinyt elämääni salakavalasti mutta varmasti. Epämääräinen tyhjyys. Olen elänyt arvotyhjiössä. Olen antanut liikaa tilaa sellaiselle ...

Syksy on kääntynyt marraskuun loppuun ja ihana joulun aika koittaa.  Joulu on myös useissa perheissä murheen aikaa. Kriisit kärjistyy ja esimerkiksi avioerot tilastojen mukaan saavuttavat huippunsa joulun jälkeen. Myös elokuu on ruuhka aikaa eropapereiden kirjoittelussa. Ero on itselleni aiheena tärkeä niin oman kokemuksen kautta, kuin myös ammatillisesti.  Olen päättämässä ensimmäistä itse vetämääni eroseminaari ryhmää. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan todistaa ryhmälaisten mieletöntä kasvua ja kehitystä, jota heissä on tapahtunut viikkojen aikana. He eivät pelkästään selviydy erosta vaan saavat reppuunsa hurjasti työkaluja elämäänsä varten.  Ero - kriisinä heti puolison kuoleman jälkeen yksi kuormittavimmista. Hajottaa perustukset. Järisyttää maata jalkojen alla. Heittää epävarmuuteen ja surusta tulee tuttu vieras. Eron hetki voi olla myös helpotus. Taistelut on taisteltu ja rauha laskeutuu eron myötä. Niin tai näin, joissain vaiheessa on kuitenkin sattunu...

Palaan nyt ajassa lähestulkoon kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Eletään vuotta 1995 ja toukokuu on parhaimmillaan. Suomi pelaa jääkiekon finaalissa Ruotsia vastaan. Suomi Leijonat voittavat pelin 4 – 1 ja vielä ruotsi poikien kotomaassa. Voisiko enään kutkuttavampaa voittoa olla! Koko Suomi oli sekaisin! Minä olin sekaisin! Samaan aikaan, kun olin hurmoksessa muun Suomen kanssa, niin yhtälailla mieltäni kaiversi kateus. Olin oikeasti kateellinen jääkiekkoilijoille!   Kadehdin sitä, että pojat ovat joskus metrin pituisena aloittaneet lätkän pelaamisen kenties kodin läheisen leikkipuiston kentällä. Sitten on aloitettu kouluikäisenä harrastus oikein tosissaan ja käyty hallilla 2-3 kertaa viikossa. Huomataan, että tämähän on tosi kivaa. Tätä täytyy saada lisää!! Ikää tulee, taidot kasvaa ja kohta hallilla menee jo suurin osa vapaa- ajasta. Kohta ollaan tilanteessa, että harrastus ei ole vain harrastus, vaan se on muuttunut elämäntavaksi. Sitten tulee tilanne, jossa sulle lyödä...