Isäpoikaset ja äitipoikaset

Somessa kuohuu. 

Julkkisbloggari Sami Minkkinen lensi erouutisensa kanssa bittiavaruuteen ja kansa puree hammasta. Viha suorastaan ryöppyy maljasta. Vihaa tuntevat niin miehet kuin naiset. 

Sami on lentämässä pois pesästä ennen ex-puolisonsa kanssa saadun yhteisen lapsen ristiäisjuhlia.

Ex-puolison kohtalo kauhistuttaa, itkettää  ja surettaa. Minäkin tunnen vahvaa myötätuntoa. 

Olen viisi lapsisen uusperheen äiti ja ajatus

yksin jäämisestä tuoreena synnyttäjänä herättää väristyksiä. 

Olen myös sitä mieltä, ettei ero ole koskaan helppo

ratkaisu, varsinkaan, jos yhtälöön kuuluu lapsia.  

Jos ero kuitenkin tapahtuu, pitäisi se tapahtua lapset edellä. 

Palatakseni Minkkiseen, joka toi kirjoituksessaan esille, kuinka terapia on auttanut häntä ymmärtämään itseään, toimintapojaan ja rooliaan, jolla oli asettunut parisuhteeseen. Hän oli
sopeutunut elämään puolison valintojen mukaan. Hän oli ottanut alivastuullisen roolin, joka ei suinkaan välttämättä näy sohvalla makaamisena, vaan omien tarpeiden, toiveiden, ajatusten ohittamisena. Hän kuulosti olevan joo joo mies.

Yleensä jossain vaiheessa ”joo joo
miehet” tai ”joo joo naiset” alkavat kyseenalaistamaan rooliaan, jonka
syntymekanismit ovat jo lapsuudessa.

Me hyvin varhain opimme, kuinka saada hyväksyntää ja rakkautta osakseen. Joo joo mies on oppinut jo poikasena, että miellyttämällä ja antamalla toisten sanella, mitä tehdään ja
miten, hän varmistaa hyväksynnän. Joo joo mies on myös oppinut, että välttämällä tietynlaisia asioita saat enemmän hyväksyntää. 

Rakkauden kaipuumme on niin
syvää, että olemme valmiita ohittamaan omat tarpeemme saadaksemme tätä
eliksiiriä. Juuri tämä syvä kaipaus ohjaa meitä myös parisuhdemarkkinoilla. Me
pysähdymme sen ihmisen kohdalle, joka suurimmalla todennäköisyydellä antaa
meille tätä eliksiiriä. Se ei tarkoita sitä, että se toinen pyyteettömästi ammentaa sitä meihin, vaan kumppanimme edustaa juuri sitä, joka
arvostaa niitä samoja asioita ja käyttäytymistä, josta meitä lapsuudessa niin
kiiteltiin ja arvostettiin.

Palaan oman roolin kyseenalaistamiseen. Sitä
kutsutaan identiteettikriisiksi, joka tänä päivänä on edelleen eniten parisuhteita hajottava elämän kapinavaihe. Hyvin merkityksellinen ja tärkeä
sitä potevalle, mutta usein tuhoisa parisuhteelle. 

Olen sitä mieltä, että nykypäivän romantisoitu rakkaus ei anna tilaa kasvaa ja kehittyä parisuhteen sisällä. Me muutumme ja tätä on vaikea hyväksyä parisuhteessa. Homman nimi on
vain se, että kun toinen alkaa kipuilemaan vallitsevaa rooliaan parisuhteessa,
se vaatii puolisolta kosolti ymmärrystä, koska eihän hän siihen esim. tarpeitaan ja
halujaan vahvasti esille tuovaan ihmiseen rakastunut, vaan siihen joo joo
tyyppiin.

Palaan taas Minkkiseen. En tiedä hänen parisuhteensa tarinaa, kuin siinä määrin, mitä nyt on saanut lehdistä lukea. Haluan
kuitenkin, kaikesta häneen kohdistuvasta vihasta huolimatta tuoda esille näkökulman parisuhteen rakentumisesta kahden ihmisen tarpeista käsin. 

Hänen tuleva ex-puolisonsa ei saa vapautusta vastuustaan parisuhteen dynamiikasta, joka selkeästi on toimimaton ainakin toisen puolison vinkkelistä. 

Minkkinen edustaa pyöveliä, joka on katkaisemassa toimimattoman parisuhteen. Pyövelit, eropäätöksen tekijät, niin
sanotut jättäjät saavat yleensä kosolti syyllisyyttä kantaakseen, vaikka puolet taakasta kuuluu toisaalle. Tämä ei tietenkään pois sulje sitä vastuuta, joka meillä jokaisella on tekojemme/valintojemme ja niiden seurauksien suhteen.

Minkkisen tarinassa on jo kolmas osapuoli, joka tekee erosta puolison kannalta varmasti hyvin raskaan. Unohtamatta pientä vauvaa, joka on täysin riippuvainen äidistään ja siten äiti on hänessä totaalisesti eri tavalla kiinni, kuin isä, joka lähtee vihreimmille laitumille. 

Erota voi monella tavalla. Se kuinka erotaan on merkityksellistä jatkoa ajatellen. Lietsotaanko sillä vihaa lisää vai pyritäänkö minimoimaan kaikkien kärsimys. 

Kahden ihmisen väliin syntyvä etäisyys juontaa juurensa sanomattomista sanoista ja piiloon jääneistä tunteista. Tätä kaikkea identiteettikriisin kourissa taisteleva ihminen hyvässä lykyssä alkaa työstämään. Sen seurauksena ihminen kasvaa itsekseen. Se jos mikä, on merkittävää.

Me pelkäämme näyttää itsemme rehellisesti toiselle. Ihmisenä kasvaminen on sitä, että oppii rehellisemmin elämään itseään todeksi. Tällöin myös ne ei niin rakastettavat piirteet tulevat näkyviksi ja hyväksytyksi. 

On kuitenkin hyvä muistaa, että olemme keskeneräisiä läpi elämän hautaan asti. Jos meillä on lapsia, olemme äitipoikasia ja isäpoikasia
hautaan asti.