Lapsenusko

Olen pikku tytöstä lähtien fanittanut Jeesusta. Hän oli mielestäni maailman komein, lempein, rakastavin ja kiltein mies. Kaikella kunnioituksella omaa isääni kohtaan. Hänestäkin kyllä löytyy nämä piirteet. Olin samanaikaisesti ihastunut häneen (mietin, miten voisimme mennä naimisiin tulevaisuudessa) ja samalla koin olevani hänen äitinsä. Toinen nimeni on Maria, joten mielestäni oli täysin selvää, että olin uudesti syntynyt Jeesuksen äiti. Marian inkarnaatio. Olin siis päättänyt astua aika ISOIHIN saappaisiin. Ei mikään pikku tehtävä. Tämä toi tullessaan sen, että koin voimakasta riittämättömyyden tunnetta. Miten ihmeessä saisin Jeesuksen huomion itseeni? Miten saan anastettua paikkani ja miten riitän hänelle?
Olin siis hyvin vakuuttunut, että minulla oli tärkeä osa Jeesuksen elämässä. Myöhemmässä vaiheessa olen ymmärtänyt, että näin todellakin on, mutta ei siksi, että olen hänen äitinsä tai melkolailla nuorempi, tuleva nuorikkonsa, jonka kohdalla ikäero saa ihan uudet mittasuhteet. Sitä nimittäin on tuhansissa. Kymmenen vuoden ikäero nykyiseen mieheeni, joka ei siis ole Jeesus, (varmistan vain, että olette ymmärtäneet) ei tässä kohdassa tunnu missään.

En ole uskonnollisesta perheesta. Lapsuuden kodin kirjahyllystä löytyi vanhempien vihkiraamattu sekä lasten raamattusarja, jonka rakas tätini, kaimani; Terhi nimeltään myös, oli meille antanut. Muistan, että kaksoissiskoni ei ollut erityisen kiinnostunut koko kirjasarjasta, mutta minulla oli tapana lueskella niitä ja katselin kauniisti kuvitettuja kuvia, joissa Jeesus oli vastustamattoman ihana. Tuijotin häntä silmiin ja yritin saada häneen telepaattista yhteyttä. Pieni pääni pohti samanaikaisesti tulevaisuuden naimakauppoja ja toisaalta surin Jeesuksen kuolemaa ristillä, joka oli millä tahansa mittarilla täysin brutaali. Vuodatin kyyneleitä ja itkin. Saatoin myös ottaa ristiinnaulitun Jeesuksen kuvat esille, jos halusin "tunteilla". Olin kuin vanhan ajan itkijänaiset.

Tänä päivänä fanitan Jeesusta ihan samoin kuin lapsena. Joku voisi nyt kysyä, että olenko uskovainen? En pidä koko käsitteestä ja vastaukseni olisi, etten ole. Uskotko? Uskon. En kuitenkaan usko mihinkään päälle liimattuun, vaan uskoni on asia joka on minussa, se syntyy minussa koko ajan. Se muuttuu ja uudistuu, sekä saa uusia sävyjä. Olen matkalla. Olen tiellä. Uskoni on uskoa rakkauteen ja anteeksi antoon. Se on lapsenuskoa ja nyt tiedän, että minun ei tarvitse kilpailla suosiosta, eikä minun tarvitse ansaita mitään. Riittää, että vain olen.