Söikö raha sieluni?
Olen saanut elää elämää, jossa rahaa on käytetty huoletta,
jopa törsätty. Törsätty hintalappuun
katsomatta. Voisi luulla, että silloinhan kaikki
on hyvin.
”Siitä puhe mistä puute” ei
pitäisi koskea meitä. Mutta ei!
Siitäkin
huolimatta rahasta puhutaan aamukahvipöydässä, lounaalla ja iltapäivällä kotona. Ilta
vierähtää sohvaan nojaten ja suusta pulppuaa euroja ja centtejä. Mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän se vie huomion itseensä ja sitä enemmän se valtaa tilaa
muilta arvoilta, ellei pidä varaansa. Huomaan, etten ole ollut varuillaan. Olen
huomannut sen jo pitkään, jopa vuosia. Tyhjyys on hiipinyt elämääni
salakavalasti mutta varmasti. Epämääräinen tyhjyys. Olen elänyt arvotyhjiössä. Olen antanut liikaa tilaa sellaiselle
arvolle, joka ei sieluani ruoki. Olen jäänyt nälkäiseksi. (Nälkä = vatsassa ei
ole ruokaa ja verensokeri laskee.) Mehän tiedämme, miten käy, kun varensokeri laskee.
Kärty haisee! Meillä se haisi niin, että sitä voisi kutsua jo lemuksi. Ehkä sen
piti alkaa lemuamaan, jotta tajusin aukaista ikkunan. Minä olen aukaissut nyt
ikkunan.
Olen onnellinen, että työni jota teen on alusta asti ollut
minulle itsessään arvokasta. En tee sitä tienatakseni paljon rahaa, vaan
teen sitä, koska näen sen hyvin merkityksellisenä itselleni ja muille. Työlläni
on arvo. Työni on arvokasta, koska se palvelee ihmisyyttä. Ihmisyys on taas
jotain hyvin sielukasta. Sielu ei piittaa rahasta. Se kehrää rehellisestä
kohtaamisesta, avoimuudesta, rauhoittumisesta, myötätunnosta ja rakkaudesta. (tässä
näin muutama mainitakseni…)
Olen siis tuulettanut ja en haista enää niin voimakasta
kärtyä. Nälkäinen olen edelleen, mutta minulla on onneksi hyviä reseptejä. Sieluani en jätä enään koskaan, en päiväksikään.
Kommentit
Lähetä kommentti