Mihinkään asiaan ei kannata ripustautua niin, että siihen hirttäytyy




”Jos ei aloita mitään, ei koe mitään, ei opi mitään, ei saa mitään päätökseen. Ei saavuta edes epäonnistumista.” Näin on sanonut Amby Burfoot – maratoonari, joka harjoitteli kymmenen vuotta olympialaisia varten saavuttamatta koskaan osallistumisoikeutta.

Siteerasin Ambya jo psykoterapiakoulutuksen päättötyössäni; Maratonilla Milton. H Eriksonin ja Buddhan kanssa. Työni oli kokemuksellinen katsaus siitä, miten minusta tuli maratoonari ja miten  maaliin pääseminen mahdollistui. Lisäksi tutkin juoksun kautta syntynyttä henkisen kasvun merkitystä, joka ilmeni omaan potentiaaliin heräämisenä ja itsetunnon kasvuna. Juoksu ei ollut vain fyysinen harjoitus, vaan mitä suurimmassa määrin syväluotaava matka omaan itseen.

Lapsuudessani en kilpaillut. En kestänyt sitä jännitystä ja epävarmuutta, mikä kilpailemiseen liittyi. Olin pieni laiheliini, jolla ei ollut voimaa, eikä tahtoa. Oli kuitenkin olemassa yksi poikkeus, 800 metrin juoksu. Siinä pärjäsin. En koskaan saanut kisoissa mitallia, mutta sitäkin useammin olin neljäs. Sentään ensimmäinen pistesija!

Muistan erittäin hyvin erään juoksukilpailun, joka oli koulujen välisissä kisoissa, joihin olin pistesijalta päässyt. Suoritukseni jälkeen tuntematon mieshenkilö tuli luokseni ja ehdotti, josko alkaisin hänen valmennettavaksi. Hän kuulemma näki minussa mahdollisuuksia. Olin ihmeissään ja varma, että hän oli erehtynyt henkilöstä. Kieltäydyin heti. Osaksi pelosta, koska miehen lähestyminen tuntui oudolta, mutta sitäkin suurempi syy oli epäonnistumisen pelkoni ja mukavuusalueen turvallisuus, johon tarrauduin saman tien, kun miehen sanat kulkeutuivat korvakäytävän kautta aivoihini, jossa sanoista muodostui ymmärrettävä kysymys. Keskivartaloni antoi signaalin; vatsalaukku teki kuperkeikan ja pahanolon virtaus lävisti kehoni. Selvä merkki. Peräänny! Näin minun vatsani on aina varoitellut epämukavuusalueella. Kuperkeikka ja paha olo.

Epämukavuusalue on alue, jossa pelko herää. Pelko siitä, riitänkö? Olenko tarpeeksi hyvä?  Pystynkö? onnistunko? Mitä muut ajattelevat minusta? Tykätäänkö minusta? Mitä, jos epäonnistun? Osaanko? Uskallanko? Romahdanko? Tulenko hulluksi? En selviä! Epämukavuusalue on alue, jossa ego helposti ottaa vallan ja sen tarkoituksena on minimoida kärsimys. Tällöin ihminen ohjautuu pelosta käsin.

Miten siis minä, mukavuusalueen tyttö, kasvoin maratoonariksi? 

Uskaltamalla osallistua ensimmäisiin kisoihin. Laitoin numerolapun rintaan ja juoksin. Aloitin - Koin, opin, sain päätökseen, onnistuin ja voitin itseni!  Se euforia ja hyvän olon tunne, jonka kisan jälkeen koin, on tallentunut keho muistiini. Silloin kilpailuviettini heräsi ja olin nälkäinen. Halusin lisää ja lisää. Asetin tavoitteita. Löysin itsestäni puolia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Uskomuksia itsestäni romuttui siinä määrin, että raunioista vain savu tuprusi. Ymmärsin, että "minä" on paljon enemmän, kuin olin koskaan kuvitellut.

Kuulostaa hienolta.  Tunnen miten egoni saa kiksejä, kun vain kirjoitan näitä sanoja. Egoni ei halua ajatella, että tuosta kaikesta on jo kolme vuotta aikaa. Se ei halua muistaa, että viimeinen koko maratoni on juostu 2015.  Egoni muistelee vanhoja juoksuja, kuin miehet saunassa armeija aikojaan. Todellisuudessa olen nyt jo vuoden yrittänyt käynnistellä juoksu harrastustani. Se vaan ei käynnisty ja maraton tuntuu tällä hetkellä yhtä kaukaiselta haaveelta, kuin se joskus tuntui mahdottomalta. Aloittaminen on yhtä tahmeaa, kuin sulanut toffee käsissä.

Eilen jostain syystä palasin Amby Burfootin sanoihin. Ne vain tulivat mieleeni ja ymmärsin, että mukavuusalueen tyttö on palannut. Kellun turvallisuuden tunteessa ja nautin varmasta kyydistä. Samalla tiedostan, että mukavuusalueen tyttö on levittäytynyt myös muualle elämässäni, kuten työhöni. Omistan kaiken työaikani psykoterapeutin työlleni, koska siellä olen turvassa. Työni on haasteellista ja nautin siitä, mutta koulutukset ja luennot, joita aikaisemmin pidin, haastoivat minua eri tavalla. Ne saattoivat minut pelkojeni ytimeen. Kasvojen menettämisen riski maksimoitui. Kuperkeikka ja pahaolo.

Egoni, joka tarvitsee kehuja, huomiota ja hyväksyntää kehräsi tuolloin tyytyväisyyttään onnistuneen luennon tai koulutuksen jälkeen. Onko siis niin, että mukavuusalueen tyttö jää vaille ego puustia. Voisiko olla, että sama epämukavuusalue, joka parhaimmillaan haastaa kasvuun, voi olla myös egon palveluksessa. Vai, palveleeko mukavuusalue egoa? Ego on pulmallinen, ellei sen toimintaa tiedosta. Pahimmillaan se voi aiheuttaa suurtakin vahinkoa. Se voi jopa kusta omaan nilkkaan.

Vaihtoehtoiset hoidot, täydentävät; CAM-hoidot (Complementary and Alternative Medicine), ovat kova pala purtavaksi meidän psykoterapeuttien ammattikunnassa. Se on itseasiassa kivi kengässä koko terveydenhuoltojärjestelmässä. Puoskarilakia peräänkuulutetaan vailla minkäänlaista uteliaisuutta edes perehtyä hoitoihin, saati ottaa selvää tutkimuksista, joita CAM hoitojen ympärillä värvätään käyntiin enenevässä määrin. Kaikkialla läntisissä maissa, joissa hallitseva hoitoideologia nojaa luonnontieteisiin ja biolääketieteen ajattelutapaan, suuri osa ihmisistä hakee vaivoihinsa apua myös kokonaisvaltaisista vaihtoehtohoidoista. Joka kolmas suomalainen käyttää CAM hoitoja lääketieteellisen hoidon rinnalla. Siitä huolimatta huuhaa raikaa,ja tiede näyttää ovea tosiasialle, josta sen pitäisi olla ennemmin uteliaan kiinnostunut.

Luulen, että ammattikuntaani vaivaa kollektiivinen egoistisuus ja se on verhonnut itsensä narsistiseen harhaan. Ulospäin tämä kaikki näkyy huolena ja suojelupyrkimyksenä. Koska ego on kiinnostunut vain ja ainoastaan siitä, että se voi tuntea olevansa briliantti, arvostettu ja tietenkin oikeassa, niin kaikki toisinajattelijat ovat tietenkin väärässä. Haluan korostaa, että tämä egoistisuus ja narsistinen harha ei millään muotoa ole ammattikuntamme syy. Se on koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmässä.

Onko terveydenhuolto muuttumassa totalitarismiksi? Filosofi Karl Popper kuvaa totalitarismia järjestelmänä, joka uskoo sokeasti omaan näkemykseensä täydellisestä yhteiskuntajärjestelmästä. Usko täydelliseen järjestelmään on niin vahvaa, että uhreista, jotka syntyvät tuota utopiaa tavoiteltaessa, ei olla kiinnostuneita –tai ne ollaan valmiita hyväksymään. http://too-much-medicine.com/laakarit-ja-sokea-tieteisusko-iona-heath-pohtii-laaketieteen-rajoja/  

Olisiko mahdollista, että koko virallinen terveydenhuoltojärjestelmämme ottaisi mallia Amby Burfootista. Voidaanko aloittaa vuoropuhelu keskenään yli ammattirajojen. Olisiko mahdollista aloittaa tasavertainen työskentely yhteisen hyvän eteen, jolloin hierarkian portaat purettaisiin porras kerrallaan. Olisiko mahdollista aloittaa osoittamaan kiinnostusta jotain sellaista kohtaan, mitä itse ei vielä ymmärrä. Voidaanko aloittaa inhimillistämään terveydenhuoltojärjestelmää siten, että siellä työskentelevät tulisivat aidosti kohdatuksi, kuuluksi ja nähdyksi. Tällöin myös palveluiden piiriin tulevat asiakkaat ja potilaat tulisivat aidosti kohdatuksi, jolloin heidän ääni kuuluisi. Silloin mekin voisimme oppia jotain uutta ja kokea jotain uutta.  Nyt joku tietää potilaiden/asiakkaiden tarpeet paremmin, jolloin toimintaa ei todellisuudessa ohjaa asiakkaan paras, vaan järjestelmän ego, joka pelkää kuollakseen kasvojensa menetystä.

”Kun järki ja armo ovat jättäneet maailman, mikään ei ole niin arvokasta kuin käsikirja.”
-Stephen Barry-

Vielä palatakseni Ambyyn. Hänen epäonnistuminen johti itsetutkiskeluun. Hän mietti, ”voinko lopettaa tavoittelun? Onko se ennakkotapaus hänen elämässään?  Epäonnistuminen ei kuulostanut hyvältä hänen korvissaan. On vaikeaa ja vaatii paljon tahdonvoimaa pyrkiä huipputavoitteeseen, mutta on myös vaikea päästää irti huipputavoitteestaan. Kun koko henkinen kapasiteetti on kanavoitunut tavoitteen saavuttamiseen, on ajatuksesta luopuminen iso asia. Mutta, totta on, että mihinkään asiaan ei kannata ripustautua niin, että siihen hirttäytyy.” Seuraavassa suora lainaus hänen itsetutkiskelunsa lopputuloksesta, josta hyvin ilmenee, miten päämäärän tavoittelu voi hukuttaa alleen tekemisen mielekkyyden.

”Jatkoin juoksemista, mutta ilman mitään odotuksia ja paineita. Siitä tuli yksinkertaisesti vain prosessi hyvään terveyteen, stressistä vapautumiseen, luovaan ajatteluun ja hauskanpitoon ystävien kesken. 2o vuotta myöhemmin ymmärsin, sen voin rehellisesti sanoa, että juokseminen tällä tavalla on hyvin paljon nautittavampaa kuin pyrkiminen olympialaisiin.”  (Koski 2005,233)
 

Lähteet:  
Koski, Tapio: Juoksemisen filosofia. Tampereen yliopisto
http://too-much-medicine.com/laakarit-ja-sokea-tieteisusko-iona-heath-pohtii-laaketieteen-rajoja/  









Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun auttajan elämä kriisiytyy

Psykoterapiassa