torstai 13. joulukuuta 2018

Hän rakasti terveyttä minussa


Katsoin tällä viikolla hienon dokumentin kahdesta skitsofreniaa sairastaneesta naisesta, jotka toipuivat sairaudesta pitkän, säännöllisen psykoterapian avulla, ilman psykoosi lääkitystä. 

Dokumenttielokuva ei ollut vain ylistys ihmisen kyvystä toipua äärimmäisen tuskallisista kokemuksista ja mielen vakavasta sairaudesta, vaan myös ylistys psykoterapialle ja sen mahdollisuuksille.  Se oli ylistys kohtaamiselle ja hyväksyvälle läsnäololle. Se oli ylistys luottamukselle. Se oli ylistys toivolle ja valolle.

Minulla oli aikoinaan tapana tehdä pientä vertailevaa kenttätutkimusta läheisteni ja kavereiden keskuudessa kysyen heiltä; Kumman sairauden valitsisit, jos olisi pakko valita; syöpä vai skitsofrenia? Arvatkaa, miten tulokset jakaantuivat?    
Kaikki valitsivat syövän ilman yhtäkään poikkeusta. Kaikki! 
Miksi? Mistä tämä kertoo?

Mielen sairaus on selkeästi suurempi uhka omalle olemassaololle ja identiteetille, kuin hoitamattomana kuolemaan johtava vakava somaattinen sairaus. Ei edes mahdollinen kuolema ole niin pelottava ajatus, kuin sairastuminen skitsofreniaan. Toki voi olla, että jokainen vastanneista ajatteli selviävänsä syövästä. 

Mihin siis ihmiset uskovat sairastuneensa, kun he sairastuvat skitsofreniaan? Hulluuteen? Jakomielitautiin? Harhaluuloisuuteen? Hallusinaatioita, ääniä, harhoja, kuolaa, rasvaista tukkaa, hidasälyisyyttä, katatonisuutta, yksinkertaisuutta, mielisairaala, lääkkeitä, lääkkeitä ja vielä lääkkeitä…

Mihin ihmiset uskovat sairastuneensa, kun he sairastuvat syöpään? Vakavaan tautiin. Kuoleman vakavaan tautiin. Sytostaattihoitoja, sädehoitoa, leikkauksia, lääkkeitä, tukka lähtee, kipu, pahoinvointi, väsymys, kuolemanpelko, toivo, kuolemanpelko, kuolemanpelko, toivo…

Syövässä on vielä toivoa, mutta skitsofreniassa ei. Skitsofrenia nähdään sairautena, jossa ei ole toivoa. Ihminen on ikäänkuin tuomittu loppuelämäksi avuttomuuteen - tilaan, jossa koko identiteetti on hajonnut. Kosketus ympäristöön kadonnut. Ihminen on tuomittu yksinäisyyteen, omaan maailmaan, joka täynnä kauhua ja pelkoa tai irstailevaa yksin nauramista ja pikku ukoille puhumista. Se on maailma, jonne kukaan ei saa kosketusta ja sieltä ei kosketeta ketään. Todellisuudessa skitsofreenikko voi olla lentopalloa harrastava perheenisä, joka työskentelee it alalla.

TOIVOA on aina siellä, missä on ihminen. Somaattisella puolella toivoa saatetaan pitää yllä, vaikka lääkäriltä olisi tullut jo kuoleman tuomio. Psykiatrisiin sairauksiin liittyy edelleen vahvaa stigmaa, jota ihmiset pelkäävät. Stigma tuhoaa toivon. Siitä mielestäni kertoo myös pieni kenttätutkimukseni. Siksi on tärkeää puhua avoimesti mielenterveyden ongelmista ja sairauksista. On tärkeää levittää asianmukaista informaatiota ja on tärkeää luoda sellaista ilmapiiriä, jossa jokainen uskaltaa tulla näkyväksi itsenään, myös silloin, kun sairaus koskettaa.

Palatakseni tähän dokumenttiin, jota kyllä lämpimästi suosittelen, jos haluaa sukeltaa skitsofreenikon psykoottiseen maailmaan ja sieltä ulos. Se herättää kunnioitusta ja liikutusta. Molemmat naiset kertoivat, kuinka tärkeää terapiassa oli se, että terapeutti kykeni näkemään skitsofrenian taakse ja löytämään sieltä se terve osa ja tehdä se näkyväksi. Olen kuullut sanonnan, että niin pitkään, kun ihminen hengittää, hän on enemmän terve, kuin sairas. Vaikka me olisimme miten sairaita, meissä on aina terveyttä ja siihen on iskettävä. Aivan sama, onko kyse somaattisesta tai psykiatrisesta sairaudesta. Juuri tämän vuoksi toivoa on aina. Aina. Omassa työssäni näen tärkeimpänä tehtävänä, tehdä toivo ja mahdollisuudet näkyväksi. Vaikka asiakkaalla itsellään ei toivoa olisi ripaustakaan, niin minulla sitä on ja minun tehtäväni on pitää sitä yllä niin pitkään, kunnes asiakas on valmis ottamaan sen omakseen.

Kuten dokumentissa Joanne Greenbergiltä kysyttäessä, että rakastiko terapeutti häntä, hän vastasi; ”Hän rakasti terveyttä minussa. Hän rakasti vahvuutta minussa…Ne ovat aseet, ne ovat aseet.” Joanne paljasti aseet, ei vain skitsofrenian psykoterapeuttiseen hoitoon vaan kaikkiin psykiatristen sairauksien hoitoon. Toivo ja mahdollisuudet on tehtävä näkyviksi.

https://www.youtube.com/watch?v=rX2iO1-oqeU&feature=youtu.be&fbclid=IwAR0ErTtOB9yQMrqK4c82mtSTsSLKy0Go7oJuK3Qffbdc4Z--iea_vLTnP6U
Nouse näille murtuneille siiville, skitsofrenia, Toipuminen ilman lääkkeitä


torstai 29. marraskuuta 2018

Mestariteos


                           
Luovu yrityksestä tulla joksikin, koska olet jo mestariteos.

Voisiko olla niin, että sisällämme on mestariteos, joka ei saa tilaa pyrkimyksiltämme?
Voisiko olla niin, että mitä enemmän pyrimme tulemaan joksikin, sitä vähemmän mestariteos saa tilaa?
Jos vain astuisi syrjään, niin mestariteos paljastuisi.

Kenen pitäisi astua syrjään?

Ehdollistuneen mielen. Mieli, joka on syntynyt vuosisatojen – tuhansien saatossa yhteiskunnan, kulttuurin, kasvatuksen ja uskontojen seurauksena. Kuinka paljon me käytämme aikaa, energiaa ja potentiaalia materialistisen, pinnallisen olemuksemme kehittämiseen? Länsimainen kulttuuri arvostaa korkeaa koulutusta, työtä ja tietoa. Eikä niissä itsessään mitään huonoa olekaan, mutta ne vievät tilan mestariteokselta. 

Länsimainen kulttuuri elää ”tekemisen tilasta käsin” silläkin kustannuksella, että se on kestämätön. Tekemisen tila karttaa pysähtymistä, hiljentymistä ja itsensä äärelle pysähtymistä. Tekemisen tila on hallintaa, kontrollia ja suorittamista. Mestariteos vaatii taas syntyäkseen kaikkea sitä, mitä ”tekemisen tila” ei salli. Mestariteos tulee näkyviin ”olemisen tilassa”, joka on vapaa pyrkimyksistä.

Voisiko siis olla, että me oikeasti riittäisimme juuri sellaisina, kuin olemme?
Mitä se tarkoittaisi käytännössä?

Olemisen tila on kuin pienen lapsen mieli. Pieni lapsi elää tässä ja nyt. Se näkee vain nykyhetken. Jos jokin asia häntä huvittaa, niin hän etsii sitä. Jos ei, hän karttaa sitä. Me aikuiset taas elämme joko mennyttä märehtien tai tulevaa murehtien. Mielemme karttaa nykyhetkeä ja jos jokin asia meitä huvittaa, me ajattelemme, että viitsinkö tai voinko? Jos jokin asia ei huvita, niin ajattelemme, että pitää ja pakkohan se on. Molemmissa on kysymys riittämättömyydestä, häpeästä ja pelosta, etten tule hyväksytyksi jos toimisin, kuten mestariteos sisälläni toivoisi. Lapset ovat mestariteoksia. He eivät kanna mestariteostaan tietämättään sisällään vaan he elävät sitä todeksi koko ajan. He ovat mestariteoksia, mutta me pilaamme heidät pyrkimyksillämme. Meidän pyrkimyksistä tulee heidän pyrkimyksiä ja näin mestariteos piiloutuu vuosi vuodelta syvemmälle ja syvemmälle ja tärkeimmäksi pyrkimykseksi on tulla joksikin. Jonka jälkeen joksikin ja vielä joksikin ja sitten taas joksikin.

Luovu yrityksestä tulla joksikin, koska olet jo mestariteos.

Anna Puu: Mestaripiirros https://www.youtube.com/watch?v=g9G3eLKkAyM

perjantai 5. lokakuuta 2018

SOMELAKKO


Olen ollut kuukauden somelakossa. Maailma, jossa somea ei ollut, oli yllättävän seesteinen mutta jossain määrin yksinäisempi. 

Ensimmäinen asia, joka tulee lakostani mieleen on ymmärrys siitä, miten paljon some on aikaani vienyt. Toinen ajatus on, miten paljon sain aikaa lisää, kun poistuin somesta.

Lakon alussa sormeni hivuttautui täysin automaattisesti facebook linkille ja ei aikaakaan, kun tajusin olevani facessa ja …argh…iiiik… äkkiä pois! Tämä tapahtui täysin automaattiohjauksella. Pelottavaa!

Työpaikalla työkoneeni hiiri kulkeutui kämmeneni alla vaivihkaa face linkille vain pyöriäkseen hetken siinä, jonka jälkeen tappio oli tunnustettava. ”Et saa painaa sitä!” Tunsin ulkopuolisuuden tunnetta ja jotain yksinäisyyteen rinnastettavaa fiilistä. Ajatus oli, että jään jostain paitsi, jossa kaikki muut ovat osallisena, paitsi minä.

Parasta, mitä lakosta sai, oli aika ja seesteisempi olo. En ole lukenut aikoihin niin paljon, kuin tämän kuukauden aikana. Ahmin 4,5 kirjaa. Selkeästi myös levottomuus väheni ja keskittymiskykyni parani. Ja kyllä, olen olemassa ilman someakin. Lapsilleni ja puolisolleni olin enemmän läsnä. Tunnustan kyllä, että 4,5 kirjaa ovat myös aikamoisia aikasyöppöjä. Kuitenkin, kulutettu aika painomustetta tuoksutellen, sivuja käännellen ja ahmien tarinaa – faktaa tai fiktiota kansien välistä on mielestäni ehdottomasti hyödyllisempää, kuin somessa venyminen.

Ymmärsin myös, että somessa on hyvätkin puolensa. Siellä pystyy jakamaan itselle merkityksellisiä asioita. Some on kanava, jossa voi vaikuttaa omalla pienellä panoksellaan siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka. Huomasin, että minulle on tärkeää saada jakaa ja keskustella itselle tärkeistä asioista. Ikävöin mielenkiintoisia some keskusteluita. Some tarjoaa kriittiselle lukijalle myös paljon hyvää.

Lakko ilman repsahduksia tai takapakkia ei ole lakko eikä mikään. Minulla repsahduksia oli kolme. Ensimmäinen oli blogi postaus, jonka jälkeen oli käytävä yhden kerran katsomassa…arvatkaa mitä? No, peukutukset kommenteista puhumattakaan. Annoin kuitenkin sen itselleni anteeksi. Onhan bloggaus tavallaan osa työtäni. Näin ainakin uskottelen itselleni. Kolmannella kerralla menin faceen ja jäin kiinni itse teosta. Halusin vain nopeasti vilkaista, mutta tyttö tuli takavasemmalta haistaen varmaan äidin puuhat. ”Äiti! Sie olet facebookissa!” Johon minä ihan pokkana, ”ENKÄ OLE! …tai olen…Anteeksi!” Tyttö oli selvästi pettynyt. Kääntyi kannoillaan, näytti selkää ja käveli pois. Tunsin pistoksen. Olin kuin pikkutyttö, jonka äiti oli saanut kiinni pahanteosta.

Nyt toiveeni on luoda someen sellainen sopivan etäinen suhde. Luulen onnistuvani…

Samaan aikaan oikeassa elämässä: "Laitan tähän päivitykseen kuvan itsestäni, koska olen ollut niin pitkään pois, että täytyy muistuttaa itsestään. Täällä olen! Varmasti minua on ikävöity. Ja kyllähän kuvat keräävät hyvin peukkuja. Vähän kokeillaan oikeaa kuvakulmaa…juu löytyy. Sitten poseerausta, kuvan käsittelyä ja…tsadaa… Varmasti saan peukkujakin ihan mukavasti. Käyn tsekkaamassa ne säännöllisin välein…"

                                              Täällä taas#somelakkotakana

Shit!

Exiä, nyxiä, exien nyxiä ja nyxien exiä

Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran muk...