keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Isäpoikaset ja äitipoikaset







Somessa kuohuu! Julkkisbloggari Sami Minkkinen lensi
erouutisensa kanssa bittiavaruuteen ja kansa puree hammasta. Viha suorastaan
ryöppyy maljasta. Vihaa tuntevat niin miehet kuin naiset. Sami on lentämässä
pois pesästä ennen ex-puolison kanssa saadun yhteisen lapsen ristiäisjuhlia.
Ex-puolison kohtalo kauhistuttaa, itkettää, hajottaa ja surettaa. Minäkin
tunnen vahvaa myötätuntoa. Olen viisi lapsisen uusperheen äiti ja ajatus, että
olisin joskus jäänyt yksin tuoreena synnyttäjänä herättää väristyksiä. Olisinko
jaksanut?

Olen myös sitä mieltä, että ensimmäisenä vauva vuotena ei
pitäisi erota. En ala syitä tähän erittelemään. Niitä pystyy juuri nyt helposti
googlamaan netistä. Olen myös sitä mieltä, että ero ei koskaan ole helppo
ratkaisu, varsinkaan, jos yhtälöön kuuluu lapsia. Jos ero kuitenkin tapahtuu,
pitäisi se tapahtua lapset edellä. 

Palatakseni Minkkiseen, joka toi
kirjoituksessaan esille, kuinka terapia on auttanut häntä ymmärtämään itseään,
toimintapojaan ja rooliaan, jolla oli asettunut parisuhteeseen. Hän oli
sopeutunut elämään puolison valintojen mukaan. Hän oli ottanut alivastuullisen
roolin, joka ei suinkaan välttämättä näy sohvalla makaamisena, vaan omien
tarpeiden, toiveiden, ajatusten ohittamisena. Hän kuulosti olevan joo joo mies.
 Yleensä jossain vaiheessa ”joo joo
miehet” tai ”joo joo naiset” alkavat kyseenalaistamaan rooliaan, jonka
syntymekanismit ovat lapsuudessa ja lapsuuden perheessä. Me hyvin varhain
opimme, kuinka saada hyväksyntää ja rakkautta osakseen. Joo joo mies on oppinut
jo poikasena, että miellyttämällä ja antamalla toisten sanella, mitä tehdään ja
miten hän varmistaa hyväksynnän. Joo joo mies on myös oppinut, että välttämällä
tietynlaisia asioita saat enemmän hyväksyntää. Rakkauden kaipuumme on niin
syvää, että olemme valmiita ohittamaan omat tarpeemme saadaksemme tätä
eliksiiriä. Juuri tämä syvä kaipaus ohjaa meitä myös parisuhdemarkkinoilla. Me
pysähdymme sen ihmisen kohdalle, joka suurimmalla todennäköisyydellä antaa
meille tätä eliksiiriä. Se ei tarkoita sitä, että se toinen
pyyteettömästi ammentaa sitä meihin, vaan kumppanimme edustaa juuri sitä, joka
arvostaa niitä samoja asioita ja käyttäytymistä, josta meitä lapsuudessa niin
kiiteltiin ja arvostettiin.

Niin, palaan siihen roolin kyseenalaistamiseen. Sitä
kutsutaan identiteettikriisiksi, joka tänä päivänä on edelleen eniten
parisuhteita hajottava elämän kapinavaihe. Hyvin merkityksellinen ja tärkeä
sitä potevalle, mutta usein tuhoisa parisuhteelle. Olen sitä mieltä, että
nykypäivän romantisoitu rakkaus ei anna tilaa kasvaa ja kehittyä parisuhteen
sisällä. Me muutumme ja tätä on vaikea hyväksyä parisuhteessa. Homman nimi on
vain se, että kun toinen alkaa kipuilemaan vallitsevaa rooliaan parisuhteessa,
se vaatii puolisolta kosolti ymmärrystä, koska eihän hän siihen esim. tarpeitaan ja
halujaan vahvasti esille tuovaan ihmiseen rakastunut, vaan siihen joo joo
tyyppiin.

Palaan taas Minkkiseen. En tiedä hänen parisuhteensa
tarinaa, kuin siinä määrin, kuin mitä nyt on saanut lehdistä lukea. Haluan
kuitenkin, kaikesta häneen kohdistuvasta vihasta huolimatta tuoda esille
näkökulman parisuhteen rakentumisesta kahden ihmisen tarpeista käsin. Hänen
tuleva ex-puolisonsa ei saa vapautusta vastuustaan parisuhteen nykyisestä
tilasta, joka on eroon päätyvä. Minkkinen edustaa pyöveliä, joka on
katkaisemassa toimimattoman parisuhteen. Pyövelit, eropäätöksen tekijät, niin
sanotut jättäjät saavat yleensä kosolti syyllisyyttä kantaakseen, vaikka puolet
taakasta kuuluu toisaalle. 

Minkkisen tarinassa on jo kolmas osapuoli, joka tekee erosta puolison kannalta
hyvin raskaan. Unohtamatta pientä vauvaa, joka on täysin riippuvainen äidistään
ja siten äiti on hänessä totaalisesti eri tavalla kiinni, kuin isä, joka lähtee
vihreimmille laitumille. Erota voi monella tavalla ja se, kuinka erotaan on merkityksellistä jatkoa ajatellen. Lietsotaanko sillä vihaa lisää vai pyritäänkö minimoimaan kaikkien kärsimys.

Kahden ihmisen väliin mentävä rako syntyy sanomattomista
sanoista ja tunteista, jotka ovat jääneet piiloon. Me pelkäämme todella näyttää
itsemme rehellisesti toiselle. Ihmisenä kasvaminen on sitä, että oppii rehellisemmin
elämään itseään todeksi. Tällöin myös ne ei niin rakastettavat piirteet tulevat
näkyviksi ja hyväksytyksi. Tämä matka on ikuinen. Me olemme keskeneräisiä läpi
elämän hautaan asti. Jos meillä on lapsia, olemme äitipoikasia ja isäpoikasia
hautaan asti.


Exiä, nyxiä, exien nyxiä ja nyxien exiä

Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran muk...