SOMELAKKO

Olen ollut kuukauden somelakossa. Maailma, jossa somea ei ollut, oli yllättävän seesteinen mutta jossain määrin yksinäisempi. 

Ensimmäinen asia, joka tulee lakostani mieleen on ymmärrys siitä, miten paljon some on aikaani vienyt. Toinen ajatus on, miten paljon sain aikaa lisää, kun poistuin somesta.

Lakon alussa sormeni hivuttautui täysin automaattisesti facebook linkille ja ei aikaakaan, kun tajusin olevani facessa ja …argh…iiiik… äkkiä pois! Tämä tapahtui täysin automaattiohjauksella. Pelottavaa!

Työpaikalla työkoneeni hiiri kulkeutui kämmeneni alla vaivihkaa face linkille vain pyöriäkseen hetken siinä, jonka jälkeen tappio oli tunnustettava. ”Et saa painaa sitä!” Tunsin ulkopuolisuuden tunnetta ja jotain yksinäisyyteen rinnastettavaa fiilistä. Ajatus oli, että jään jostain paitsi, jossa kaikki muut ovat osallisena, paitsi minä.

Parasta, mitä lakosta sai, oli aika ja seesteisempi olo. En ole lukenut aikoihin niin paljon, kuin tämän kuukauden aikana. Ahmin 4,5 kirjaa. Selkeästi myös levottomuus väheni ja keskittymiskykyni parani. Ja kyllä, olen olemassa ilman someakin. Lapsilleni ja puolisolleni olin enemmän läsnä. Tunnustan kyllä, että 4,5 kirjaa ovat myös aikamoisia aikasyöppöjä. Kuitenkin, kulutettu aika painomustetta tuoksutellen, sivuja käännellen ja ahmien tarinaa – faktaa tai fiktiota kansien välistä on mielestäni ehdottomasti hyödyllisempää, kuin somessa venyminen.

Ymmärsin myös, että somessa on hyvätkin puolensa. Siellä pystyy jakamaan itselle merkityksellisiä asioita. Some on kanava, jossa voi vaikuttaa omalla pienellä panoksellaan siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka. Huomasin, että minulle on tärkeää saada jakaa ja keskustella itselle tärkeistä asioista. Ikävöin mielenkiintoisia some keskusteluita. Some tarjoaa kriittiselle lukijalle myös paljon hyvää.

Lakko ilman repsahduksia tai takapakkia ei ole lakko eikä mikään. Minulla repsahduksia oli kolme. Ensimmäinen oli blogi postaus, jonka jälkeen oli käytävä yhden kerran katsomassa…arvatkaa mitä? No, peukutukset kommenteista puhumattakaan. Annoin kuitenkin sen itselleni anteeksi. Onhan bloggaus tavallaan osa työtäni. Näin ainakin uskottelen itselleni. Kolmannella kerralla menin faceen ja jäin kiinni itse teosta. Halusin vain nopeasti vilkaista, mutta tyttö tuli takavasemmalta haistaen varmaan äidin puuhat. ”Äiti! Sie olet facebookissa!” Johon minä ihan pokkana, ”ENKÄ OLE! …tai olen…Anteeksi!” Tyttö oli selvästi pettynyt. Kääntyi kannoillaan, näytti selkää ja käveli pois. Tunsin pistoksen. Olin kuin pikkutyttö, jonka äiti oli saanut kiinni pahanteosta.

Nyt toiveeni on luoda someen sellainen sopivan etäinen suhde. Luulen onnistuvani…

Samaan aikaan oikeassa elämässä: "Laitan tähän päivitykseen kuvan itsestäni, koska olen ollut niin pitkään pois, että täytyy muistuttaa itsestään. Täällä olen! Varmasti minua on ikävöity. Ja kyllähän kuvat keräävät hyvin peukkuja. Vähän kokeillaan oikeaa kuvakulmaa…juu löytyy. Sitten poseerausta, kuvan käsittelyä ja…tsadaa… Varmasti saan peukkujakin ihan mukavasti. Käyn tsekkaamassa ne säännöllisin välein…"

                                              Täällä taas#somelakkotakana

Shit!

Psykoterapiassa

*Hei! Ole hyvä ja istu alas. Valitse siitä itsellesi sopiva nojatuoli ja tee olosi niin mukavaksi, kuin mahdollista.
-Kiitos. Taidan istahtaa tähän, kun tässä on samanlainen tyyny, kuin mulla kotona.
*Kiva juttu. Mukavan tuttua siis.
No mutta, kuinka voisin auttaa sinua tai mitä toivoisit tältä keskustelulta?
-Minä toivoisin, että tulisin kuuluksi ja nähdyksi. Toivoisin, että minun mielipiteilläni ja ajatuksillani olisi väliä. Toivoisin, että minut hyväksyttäisiin.
* Okei, ymmärrän. Luulen, että meillä kaikilla on hyvin samanlaisia toiveita. On hyvin tärkeää kokea olevansa hyväksytty. Ymmärränkö, ettet koe tällä hetkellä niin?
-En koe en. Tai koen kyllä, mutten ammattikunnassani. Ammattikunnassani on eri suuntauksia, jotka pohjautuvat erilaisiin taustateorioihin. Emme ole onnistuneet hyvässä hengessä luomaan sellaista ilmapiiriä, jossa voisi kokea olevansa erilaisuudesta huolimatta arvostettu ja hyväksytty. Se on paradoksaalista, koska ammattikuntani edustaa monipuolisen vuorovaikutuksen ammattiosaajia.
* Okei. Ymmärränkö oikein, että koet tilanteen ristiriitaiseksi?
- Todellakin ja tunnen turhautuneisuutta. Ammattikunnassani toisen ihmisen avoin, hyväksyvä, luotettava ja myötätuntoinen kohtaaminen on keskeisintä. Meidän pitäisi olla hyvin tietoisia omista suhtautumistavoista, reaktioista ja yllykkeistä, muuten työmme ei ole tuloksellista. Se voisi olla jopa tuhoisaa.
* Ahaa. Kuulostaa vastuulliselta työltä. Eikä vain suhteessa muihin ihmisiin, vaan myös itsestään täytyy ottaa todellinen vastuu.
- Juu u. Mutta tiedätkö, minusta tuntuu, että ammattikuntani sisällä se on vain sanojen helinää.
Ei me oikeasti kuulla, eikä kohdata toisiamme. Tuomitaan, vastakkainasetellaan, spekuloidaan ja tietenkin tulkitaan toisten sanomisia ja tehdään virheellisiä johtopäätöksiä. Vuorovaikutuksemme on kaikkea sitä, mitä meidän pitäisi juuri välttää.
*Okei. Kuulen ja näen kyllä, että olet turhautunut. Tunteesi ovat hyvin ymmärrettäviä siinä valossa, että kokemuksesi mukaan keskeiset elementit hyvään kohtaamiseen ammattikuntasi sisällä on käytännön tasolla vain pelkkää sanojen helinää.
Kaikesta kuulemastani huolimatta haluaisin sinulta kysyä, että onko olemassa mitään poikkeuksia, jolloin jostain syystä olisit ammattikunnassasi kokenut, että tulet kuuluksi ja nähdyksi, sinut hyväksytään ja mielipiteilläsi on väliä?
-On toki ja luulen, että aika moni voisi allekirjoittaa kokemukseni. Oman suuntauksen joukossa koen myös hyväksyntää, mutta se on kuin kaksiteräinen miekka. Se itseasiassa saattaa tukee sitä erillisyyttä suuntauksien välillä. Tiedäthän, kuppikuntia, joissa vain vahvistetaan sitä omaa ja pahimmillaan jopa kasvatetaan välimatkaa toiseen porukkaan. Ei ollenkaan sellaista rakentavaa.
*Juu, toi kyllä kuulostaa ei-rakentavalta. Onko sellaisia rakentavia poikkeuksia?
-On niitäkin. Silloin yleensä keskustelu on enemmän yleisellä tasolla, kaikkia meitä yhdistävällä tasolla, jossa aiheet koskettavat kaikkia suuntauksesta riippumatta. Ne ovat myös keskusteluita, joissa suuntaus erot eivät tule niin selkeästi esille.
*Okei. Eli on kuitenkin olemassa tilanteita, jolloin koet tulevasi kuuluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Sehän on hyvä. Haluatko vielä sanoa jotain tähän liittyen.
-No,tähän liittyy myös se, että kun koulutuksemme pohjautuu tieteellisesti tutkittuun tietoon ja on yliopistojen alaisuudessa toimivaa, niin vain tutkittu tieto kelpaa. Minä näen tämän vähän ongelmallisena. Kun ollaan ihmisten ja ihmisyyden kanssa tekemisissä, niin siihen liittyy ilmiöitä, joita on (ainakin vielä) vaikea tutkia. Siihen liittyy vaikeasti mitattavia ilmiöitä. Tieteen maailmassa, sitä, mitä ei voi mitata, ei ole myöskään olemassa. Kun tuon esille ajatuksia, joita tiede ei vielä ole pystynyt luotettavasti mittaamaan, niin saan kyllä kuulla kunniani. Onneksi sentään kaikki eivät teroita kynsiään minun ajatuksillani.
*Kaikki eivät teroita kynsiään ajatuksillasi? Siltäkö sinusta tuntuu, että osa kollegoistasi teroittaa kynsiään ajatuksillasi?
-Siltä se tuntuu. Se tuntuu, että joku muu tietää, miten asiat ovat ja se tieto on oikea. Muut ovat väärässä ja se osoitetaan selvästi.
Mietinpä tässä vain, että kuinka objektiivista tutkittu tieto oikeasti on? Se on aina subjektin havainto ja siksi havainto ei koskaan ole irrallinen subjektista. Täydellistä objektiivisuutta ei edes ole. Ymmärrätkö?
*Juu, kyllä ymmärrän.
Olenko väärässä ajatellessani, että pyrit tällä ajatuksella johonkin?
-Toivoisin vain, että yksilön kokemusta arvostettaisiin enemmän. Subjektiivinen tieto on mielestäni aliarvostettua.
Toisekseen, skeptisyys skeptisyyden vuoksi on itseasiassa ennakkoluuloa ja vastoin hyvää tiedettä, joka johtaa kapeakatsoisuuteen. Se ei kuulosta hyvältä, kun ollaan ihmisyyden edessä. Mysteerin edessä. Vai, mitä sinä olet psykoterapeuttina siitä mieltä? Sinä, Ihmisyyden ammattilainen. Mitä sinä ajattelet? Onko ajatuksissani järkeä?
*Luuletko, että ajatukseni kaikesta kuulemastani auttaisi sinua toiveesi suhteen. Sen suhteen, että tulisit nähdyksi ja kuuluksi?
-Luulen, koska tulin tänne sen vuoksi.
*No, minä ajattelen, että ajatuksesi ovat sinun kokemusmaailmastasi käsin syntyneitä ja siinä mielessä ehdottoman järkeviä. Minä otan ne vastaan sellaisenaan sen enempää arvioimatta tai arvottamatta.
Jäin vain miettimään, kun kysyit minulta, että ”onko ajatuksissasi järkeä?”
Onko sinulle tärkeää, että ajatuksissasi olisi järkeä?
-No nyt kun kysyit, niin kai minä toivoisin, että olisi. Mutta, miksi kaikessa pitäisi olla järkeä? Toi oli muuten hyvä kysymys. Kiitos siitä!
Järki on itseasiassa yliarvostettua. Eikä se sovi ammattikuntaani kovin hyvin. Saa sitä siellä olla, muttei liikaa. Pieni siivu.
*Ei liikaa. Pieni siivu. Okei.
Kerroit istunnon alussa, ettet tule nähdyksi ja kuuluksi ammattikunnassasi ja toivoisit, että tulisit. Sanoit myös, että tulit tänne sen vuoksi, että tulisit nähdyksi ja kuuluksi.
Oletko tullut nähdyksi ja kuuluksi?
-Kiitos olen kyllä.
*Onko vielä jotain, mitä haluaisit kysyä tai sanoa?
-Toivoisin, että me psykoterapeutit suhtautuisimme toisiimme samoin, kuin sinä tänään tässä psykoterapiaistunnossa minun kanssani.

Mihinkään asiaan ei kannata ripustautua niin, että siihen hirttäytyy

”Jos ei aloita mitään, ei koe mitään, ei opi mitään, ei saa mitään päätökseen. Ei saavuta edes epäonnistumista.” Näin on sanonut Amby Burfoot – maratoonari, joka harjoitteli kymmenen vuotta olympialaisia varten saavuttamatta koskaan osallistumisoikeutta.

Siteerasin Ambya jo psykoterapiakoulutuksen päättötyössäni; Maratonilla Milton. H Eriksonin ja Buddhan kanssa. Työni oli kokemuksellinen katsaus siitä, miten minusta tuli maratoonari ja miten  maaliin pääseminen mahdollistui. Lisäksi tutkin juoksun kautta syntynyttä henkisen kasvun merkitystä, joka ilmeni omaan potentiaaliin heräämisenä ja itsetunnon kasvuna. Juoksu ei ollut vain fyysinen harjoitus, vaan mitä suurimmassa määrin syväluotaava matka omaan itseen.

Lapsuudessani en kilpaillut. En kestänyt sitä jännitystä ja epävarmuutta, mikä kilpailemiseen liittyi. Olin pieni laiheliini, jolla ei ollut voimaa, eikä tahtoa. Oli kuitenkin olemassa yksi poikkeus, 800 metrin juoksu. Siinä pärjäsin. En koskaan saanut kisoissa mitallia, mutta sitäkin useammin olin neljäs. Sentään ensimmäinen pistesija!

Muistan erittäin hyvin erään juoksukilpailun, joka oli koulujen välisissä kisoissa, joihin olin pistesijalta päässyt. Suoritukseni jälkeen tuntematon mieshenkilö tuli luokseni ja ehdotti, josko alkaisin hänen valmennettavaksi. Hän kuulemma näki minussa mahdollisuuksia. Olin ihmeissään ja varma, että hän oli erehtynyt henkilöstä. Kieltäydyin heti. Osaksi pelosta, koska miehen lähestyminen tuntui oudolta, mutta sitäkin suurempi syy oli epäonnistumisen pelkoni ja mukavuusalueen turvallisuus, johon tarrauduin saman tien, kun miehen sanat kulkeutuivat korvakäytävän kautta aivoihini, jossa sanoista muodostui ymmärrettävä kysymys. Keskivartaloni antoi signaalin; vatsalaukku teki kuperkeikan ja pahanolon virtaus lävisti kehoni. Selvä merkki. Peräänny! Näin minun vatsani on aina varoitellut epämukavuusalueella. Kuperkeikka ja paha olo.

Epämukavuusalue on alue, jossa pelko herää. Pelko siitä, riitänkö? Olenko tarpeeksi hyvä?  Pystynkö? onnistunko? Mitä muut ajattelevat minusta? Tykätäänkö minusta? Mitä, jos epäonnistun? Osaanko? Uskallanko? Romahdanko? Tulenko hulluksi? En selviä! Epämukavuusalue on alue, jossa ego helposti ottaa vallan ja sen tarkoituksena on minimoida kärsimys. Tällöin ihminen ohjautuu pelosta käsin.

Miten siis minä, mukavuusalueen tyttö, kasvoin maratoonariksi? 

Uskaltamalla osallistua ensimmäisiin kisoihin. Laitoin numerolapun rintaan ja juoksin. Aloitin - Koin, opin, sain päätökseen, onnistuin ja voitin itseni!  Se euforia ja hyvän olon tunne, jonka kisan jälkeen koin, on tallentunut keho muistiini. Silloin kilpailuviettini heräsi ja olin nälkäinen. Halusin lisää ja lisää. Asetin tavoitteita. Löysin itsestäni puolia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Uskomuksia itsestäni romuttui siinä määrin, että raunioista vain savu tuprusi. Ymmärsin, että "minä" on paljon enemmän, kuin olin koskaan kuvitellut.

Kuulostaa hienolta.  Tunnen miten egoni saa kiksejä, kun vain kirjoitan näitä sanoja. Egoni ei halua ajatella, että tuosta kaikesta on jo kolme vuotta aikaa. Se ei halua muistaa, että viimeinen koko maratoni on juostu 2015.  Egoni muistelee vanhoja juoksuja, kuin miehet saunassa armeija aikojaan. Todellisuudessa olen nyt jo vuoden yrittänyt käynnistellä juoksu harrastustani. Se vaan ei käynnisty ja maraton tuntuu tällä hetkellä yhtä kaukaiselta haaveelta, kuin se joskus tuntui mahdottomalta. Aloittaminen on yhtä tahmeaa, kuin sulanut toffee käsissä.

Eilen jostain syystä palasin Amby Burfootin sanoihin. Ne vain tulivat mieleeni ja ymmärsin, että mukavuusalueen tyttö on palannut. Kellun turvallisuuden tunteessa ja nautin varmasta kyydistä. Samalla tiedostan, että mukavuusalueen tyttö on levittäytynyt myös muualle elämässäni, kuten työhöni. Omistan kaiken työaikani psykoterapeutin työlleni, koska siellä olen turvassa. Työni on haasteellista ja nautin siitä, mutta koulutukset ja luennot, joita aikaisemmin pidin, haastoivat minua eri tavalla. Ne saattoivat minut pelkojeni ytimeen. Kasvojen menettämisen riski maksimoitui. Kuperkeikka ja pahaolo.

Egoni, joka tarvitsee kehuja, huomiota ja hyväksyntää kehräsi tuolloin tyytyväisyyttään onnistuneen luennon tai koulutuksen jälkeen. Onko siis niin, että mukavuusalueen tyttö jää vaille ego puustia. Voisiko olla, että sama epämukavuusalue, joka parhaimmillaan haastaa kasvuun, voi olla myös egon palveluksessa. Vai, palveleeko mukavuusalue egoa? Ego on pulmallinen, ellei sen toimintaa tiedosta. Pahimmillaan se voi aiheuttaa suurtakin vahinkoa. Se voi jopa kusta omaan nilkkaan.

Vaihtoehtoiset hoidot, täydentävät; CAM-hoidot (Complementary and Alternative Medicine), ovat kova pala purtavaksi meidän psykoterapeuttien ammattikunnassa. Se on itseasiassa kivi kengässä koko terveydenhuoltojärjestelmässä. Puoskarilakia peräänkuulutetaan vailla minkäänlaista uteliaisuutta edes perehtyä hoitoihin, saati ottaa selvää tutkimuksista, joita CAM hoitojen ympärillä värvätään käyntiin enenevässä määrin. Kaikkialla läntisissä maissa, joissa hallitseva hoitoideologia nojaa luonnontieteisiin ja biolääketieteen ajattelutapaan, suuri osa ihmisistä hakee vaivoihinsa apua myös kokonaisvaltaisista vaihtoehtohoidoista. Joka kolmas suomalainen käyttää CAM hoitoja lääketieteellisen hoidon rinnalla. Siitä huolimatta huuhaa raikaa,ja tiede näyttää ovea tosiasialle, josta sen pitäisi olla ennemmin uteliaan kiinnostunut.

Luulen, että ammattikuntaani vaivaa kollektiivinen egoistisuus ja se on verhonnut itsensä narsistiseen harhaan. Ulospäin tämä kaikki näkyy huolena ja suojelupyrkimyksenä. Koska ego on kiinnostunut vain ja ainoastaan siitä, että se voi tuntea olevansa briliantti, arvostettu ja tietenkin oikeassa, niin kaikki toisinajattelijat ovat tietenkin väärässä. Haluan korostaa, että tämä egoistisuus ja narsistinen harha ei millään muotoa ole ammattikuntamme syy. Se on koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmässä.

Onko terveydenhuolto muuttumassa totalitarismiksi? Filosofi Karl Popper kuvaa totalitarismia järjestelmänä, joka uskoo sokeasti omaan näkemykseensä täydellisestä yhteiskuntajärjestelmästä. Usko täydelliseen järjestelmään on niin vahvaa, että uhreista, jotka syntyvät tuota utopiaa tavoiteltaessa, ei olla kiinnostuneita –tai ne ollaan valmiita hyväksymään. http://too-much-medicine.com/laakarit-ja-sokea-tieteisusko-iona-heath-pohtii-laaketieteen-rajoja/  

Olisiko mahdollista, että koko virallinen terveydenhuoltojärjestelmämme ottaisi mallia Amby Burfootista. Voidaanko aloittaa vuoropuhelu keskenään yli ammattirajojen. Olisiko mahdollista aloittaa tasavertainen työskentely yhteisen hyvän eteen, jolloin hierarkian portaat purettaisiin porras kerrallaan. Olisiko mahdollista aloittaa osoittamaan kiinnostusta jotain sellaista kohtaan, mitä itse ei vielä ymmärrä. Voidaanko aloittaa inhimillistämään terveydenhuoltojärjestelmää siten, että siellä työskentelevät tulisivat aidosti kohdatuksi, kuuluksi ja nähdyksi. Tällöin myös palveluiden piiriin tulevat asiakkaat ja potilaat tulisivat aidosti kohdatuksi, jolloin heidän ääni kuuluisi. Silloin mekin voisimme oppia jotain uutta ja kokea jotain uutta.  Nyt joku tietää potilaiden/asiakkaiden tarpeet paremmin, jolloin toimintaa ei todellisuudessa ohjaa asiakkaan paras, vaan järjestelmän ego, joka pelkää kuollakseen kasvojensa menetystä.

”Kun järki ja armo ovat jättäneet maailman, mikään ei ole niin arvokasta kuin käsikirja.”

-Stephen Barry-

Vielä palatakseni Ambyyn. Hänen epäonnistuminen johti itsetutkiskeluun. Hän mietti, ”voinko lopettaa tavoittelun? Onko se ennakkotapaus hänen elämässään?  Epäonnistuminen ei kuulostanut hyvältä hänen korvissaan. On vaikeaa ja vaatii paljon tahdonvoimaa pyrkiä huipputavoitteeseen, mutta on myös vaikea päästää irti huipputavoitteestaan. Kun koko henkinen kapasiteetti on kanavoitunut tavoitteen saavuttamiseen, on ajatuksesta luopuminen iso asia. Mutta, totta on, että mihinkään asiaan ei kannata ripustautua niin, että siihen hirttäytyy.” Seuraavassa suora lainaus hänen itsetutkiskelunsa lopputuloksesta, josta hyvin ilmenee, miten päämäärän tavoittelu voi hukuttaa alleen tekemisen mielekkyyden.

”Jatkoin juoksemista, mutta ilman mitään odotuksia ja paineita. Siitä tuli yksinkertaisesti vain prosessi hyvään terveyteen, stressistä vapautumiseen, luovaan ajatteluun ja hauskanpitoon ystävien kesken. 2o vuotta myöhemmin ymmärsin, sen voin rehellisesti sanoa, että juokseminen tällä tavalla on hyvin paljon nautittavampaa kuin pyrkiminen olympialaisiin.”  (Koski 2005,233)
 

Lähteet:  

Koski, Tapio: Juoksemisen filosofia. Tampereen yliopisto

http://too-much-medicine.com/laakarit-ja-sokea-tieteisusko-iona-heath-pohtii-laaketieteen-rajoja/