maanantai 11. marraskuuta 2019

Puoskari Maria ruotuun!


”Hänellä on varmaan jokin ydinvoimala taskussa.” sanoo Reino Nordin vaimostaan, kun ihmettelee hänen  energiaansa jatkaa valitsemallaan tiellä kaikesta negatiivisesta palautteesta huolimatta.

Olen itsekin ihmetellyt, kuinka Maria pystyy niin neutraalina vastaamaa ihmisten suoltamaan negatiiviseen palautteeseen, jossa asiallisuus on välillä yhtä kaukana kuin maa kuusta. Hän ei provosoidu. Hän ei alennu samaan, vaan perustelee kerta toisensa jälkeen ajatuksiaan, jotka pohjautuvat uusimpaan tutkittuun tietoon aivojen neuroplastisuudesta.

Marian Eroon oireista verkkokurssia on käynyt jo noin 3600 ihmistä. Negatiivista palautetta varsinaisen kurssin sisällöstä ei käyttäjiltä käsittääkseni ole tullut, vaan palaute on positiivista. Käyttäjien joukossa on ihmisiä, jotka eivät ole saaneet apua virallisen terveydenhuollon puolelta. Heillä on kohtaamisen puutteita, väärin ymmärretyksi tulemisen kokemuksia, vähättelyä ja kokemus, ettei tule autetuksi.

Marian ideologiaan kuuluu vahvasti myös ymmärrys rakkauden, myötätunnon ja kiitollisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvointiin. Hän itse edustaa esimerkillään ideologiaansa. Hän on sitä, mitä opettaa. Luulenkin, että se ydinvoimala, joka hänen taskussaan on, on juurikin tätä edellä mainittua. Siksi luulen myös, ettei hänen verkkokurssin menestys liity vain neuroplastisuuden hyödyntämiseen, vaan plaseboon. Hänen kursseillaan käyttäjien stressitasot alkavat laskemaan ei vain harjoitteiden myötä, vaan Marian myötätuntoisen ja rakkaudellisen ohjautumisen kautta, jolloin käyttäjien usko ja toivo heräävät, parasympaattinen hermosto aktivoituu ja sen seurauksena oma immuniteettijärjestelmä aktivoituu. 

On helppo ymmärtää, että stressaantunut hoitohenkilökunta virallisen terveydenhuollon puolella ei todellakaan pysty aina kohtaamaan asiakkaita ja potilaita siten, että se aktivoisi tarpeeksi parasympaattista hermostoa. Ongelma paisuu entisestään, jos tarjottavat hoitokeinot eivät tehoa. On syntynyt ”vaikea potilas”, jonka ongelma on hänen omien korviensa välissä. Tavallaan näin onkin, mutta virallinen terveydenhuolto ei osaa suhtautua siihen. Se ei ymmärrä, että se on itse osa ongelmaa. Se on ollut vaikuttamassa siihen, että potilaan stressitasot nousevat kerta kerran enemmän hoitokontakteissa, jotka kerta kerran jälkeen kulkeutuu siihen suuntaan, missä potilas syyllistetään itse ongelmiensa aiheuttajaksi. Tässä vaiheessa stressitasot ovat kohonneet puolin ja toisin. Auttaja ja autettava ovat molemmat turhautuneita. Ei ole mitään syytä olettaa, että parantumista voisi tapahtua tilanteessa, jossa ihminen on stressitilassa ja immuunipuolustusjärjestelmä on hiljentynyt.

Niin pitkään, kun terveydenhuolto ja lääketiede ei sisäistä kirjaimellisesti holistista ihmiskäsitystä, hoitavat potilaitaan liukuhihnalla kiireisenä ja stressaantuneena ja eivät pidä huolta omistaan – eli työntekijöistään, ei ole syytä olettaa, että täydentävien hoitomuotojen suosio vähenisi. On myös ymmärrettävä plasebon mahdollisuudet ja hyväksyttävä (nimenomaan Hyväksyttävä), että ihmisen kehomielellä on myös voimaa parantaa itse itseään, kun immuunipuolustusjärjestelmää aktivoidaan. Tähän Maria pyrkii ihmisiä herättämään. - Ottamaan vastuun omasta terveydestään. Mielestäni on jopa absurdia ajatella, että lääketiede olisi kaikkivoipainen. Lääketiedettäkin harjoittaa rajoittuneet mielet ja siten lopputuloksetkin ovat rajoittuneita.

Tarve saada puoskari Maria ruotuun kertoo myös muusta, kuin vain pelosta, että ihmisiä vedetään höplästä. Se kertoo vallasta. Se kertoo siitä, että Maria tekee jotain, jota terveydenhuolto ja lääketiede olisi voinut nyky tiedon valossa yhtälailla tehdä, mutta Maria kerkesi ensin. Hemmetin arkkitehti!


sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Kun olin pieni



Kun olin pieni, tykkäsin leikkiä satumetsää.

Kun olin pieni, tykkäsin käpertyä sänkyyni vilttiin kääriytyen ja juoda kuumaa, höyryävää teetä. Samoin kuin päähenkilö kirjassa, jota luin.

Kun olin pieni, tykkäsin leikkiä postipankkia.

Kun olin pieni, toivoin, että minusta tulee lääkäri.

Kun olin pieni, toivoin, että minusta tulee näyttelijä.

Kun olin pieni, tykkäsin Jeesuksesta.

Kun olin pieni, halusin rakentaa majoja ja nukkua kuusen alla.

Kun olin pieni, tykkäsin olla retkellä ison pahvilaatikon sisällä ja syödä siellä porkkanaa.

Kun olin pieni, tykkäsin yöpyä leikkimökissä.

Kun olin pieni, tapetoin siskoni kanssa huoneemme seinät Duran Duranin kuvilla.

Kun olin pieni, oli minulla useita kirjekavereita.

Kun olin pieni, harrastin suunnistusta. Osallistuin kisoihin. Tulin viimeiseksi ja lopetin. En oppinut koskaan käyttämään kompassia.

Kun olin pieni, harrastin näyttelemistä.

Kun olin pieni, tanhusin.

Kun olin pieni, leikimme naapuri lasten kanssa konkkaa ja kymmentä tikkua laudalla.

Kun olin pieni, tykkäsin leikkiä salapoliisia.

Kun olin pieni, ratkoin rikosmysteereitä Syväsenvaarassa etsivä ystävieni kanssa.

Kun olin pieni, rakastin Joulua.

Kun olin pieni, meille tuli ruskea joulupukki.

Kun olin pieni, nousin aina viimeisenä joulupöydästä.

Kun olin pieni, kirjoittelin teinikalentereihin ja liimailin sinne mm. purkkaa ja hiuksia.

Kun olin pieni, silmäni karsastivat.

Kun olin pieni, jouduin silmäleikkaukseen ja tiesin, että olen vielä töissä leikkaussalissa.

Kun olin pieni, rakastin sisustamista.

Kun olin pieni, tappelin koko ajan siskoni kanssa.

Kun olin pieni, tykkäsin aurinkoisista kesä aamuista ja paahtoleivän tuoksusta.

Kun olin pieni, luin Anne Frankin päiväkirjan. Se muutti maailmankuvani kertaheitolla ja nosti nuoren tytön suureksi esikuvaksi. Juutalaisvainot jäivät ikuisesti minuun.

Kun olin pieni, uskoin satuolentoihin/henkiolentoihin.

Kun olin pieni.

Tänä päivänäkin metsät ovat satumetsiä, jossa henget elävät. Käperryn sohvalle vilttiin kääriytyen lukemaan kirjojani. Olen tällä hetkellä valmis luopumaan lähes kaikista muista maalisista asioistani, mutta kirjoista en luovu. Pankit kierrän kaukaa ja lääkäriksi lukisin, jos olisin fiksumpi. Näytteleminen edustaa minulle heittäytymistä. Toivoisin, että uskaltaisin enemmän heittäytyä. Go whit the flow.  Jeesus on guru edelleen. Mökkilomat ovat rentouttavia, jotka edustavat irtiottoa arjesta. Haluan nukkua metsässä ja tykkään ajatella sen tapahtuvaksi suojaisen männyn tai kuusen oksien alla. Voin myös yöpyä pahvilaatikossa, jos tarpeeksi iso löytyy. DuranDuran on jäänyt, mutta jos satun heidän biisejä kuulemaan radiosta, niin palaan suoraan aikakoneella 80 luvulle ja kotitielle Jahtipolulle. Kirjekavereita löytyy whapissa ja messengerissä. Ei voi verratakkaan kirjeeseen, jonka posti toi ( nykyään...jos tuo!) Minulla ei ole suuntavaistoa ja eksyn helposti. Edelleenkään en osaa käyttää kompassia. Tykkään tanssimisesta, mutta pihaleikit ovat jääneet. Rikosmysteerit kiinnostaa edelleen. Ratkon niitä suhteellisen hyvin. Joskus olen ollut Agatha Christienin kirjoja lukiessani jopa itse Agathaa askeleen edellä. :)  Rakastan joulua ja nousen aina viimeisenä ruokapöydästä. En siis vain jouluisin. Uskon joulupukkiin ja toivon, etten enää koskaan tapaa ruskeaa joulupukkia (vaatetus oli totaalisen tumman puhuva ruskeaa partaa myöten). Teinikalenteri on vaihtunut ajanvarauskalenteriin. Silmäni karsastavat edelleen hiukan. Ne muistuttavat minua siitä, että toiveeni toteutui. Olen työskennellyt työurallani leikkaussalissa kuutisen vuotta. Tykkään sisustamisesta ja tunnelmien luomisesta. Esteettinen silmäni on hereillä, mutta arjen tohinassa on joutunut joustamaan kulissien ylläpidosta, jottei väsytä liikaa itseään. Sisustuslehtiä löytyy vinopino kirjahyllystä. Osa on jo mennyt kierrätykseen. Sisarusten kanssa otetaan matsia aika ajoin. Kaksoissiskoni on kuitenkin edelleen kovin vastus. Aurinkoiset kesäaamut ja paahtoleivän tuoksu vievät minut lapsuuden kodin keittiön tunnelmiin. Holokausti ei ole jättänyt minua rauhaan, enkä sitä haluakkaan. Juuri nyt on hyvin tärkeää, ettei se jätä ketään rauhaan. Meillä ei ole varaa unohtaa sitä!
Minun maailmankuvani ei ole vain tieteellinen. Se on sitäkin, mutta se on myös näkymätöntä, selittämätöntä ja suurta mysteeriä. Se on jotain, mihin järki ei yksinään ylety. Siellä maailmassa on muitakin kuin me. Siellä on henkimaailma rinta rinnan tai lomittain maallisen maailman kanssa.
Kaikki se, mikä minulle on ollut lapsuudessa merkityksellistä ja tunnetasolla vaikuttavinta, on edelleen minulle merkityksellistä. Kun saan olla kosketuksissa siihen osaan itseäni, voin hyvin. Kun taas kadotan kosketuksen itseni syvimpään osaan, voin huonosti.

Kun sinä olit pieni, mikä sinulle oli merkityksellistä? Terkuin: Terhi



maanantai 1. huhtikuuta 2019

Kun mikään ei riitä


Tämä tarina kertoo intialaisesta miehestä, joka muuttaa pois kotikylästään ja kohtaa sannyasin. Sannyasi on vaeltava kerjäläinen. Hän on ihminen, joka valaistumisen saavutettuaan ymmärtää, että koko maailma on hänen kotinsa ja taivas kattonsa.

Tämä intialainen mies kohtaa vaeltavan sannyasin ja huudahtaa: ”En voi uskoa tätä.”
Sannyasi kysyy; ”Mitä sinä et voi uskoa?”

Mies vastaa: ”Näin sinusta unta viime yönä. Unessa Herramme Vishnu sanoi minulle, että huomisaamuna lähden kylästä noin kello yksitoista ja kohtaan vaeltavan sannyasin. Ja siinä sinä olet.”

”Mitä muuta Herramme Vishnu sanoi sinulle?” sannyasi kysyy.

Mies kertoo näin: ”Hän sanoi; Jos sannyasi antaa sinulle jalokiven, joka hänellä on mukanaan, sinusta tulee maailman rikkain mies. Antaisitko minulle sen kiven?”

Ja sannyasi sanoo: ”Hetkinen vain.” Hän kaivelee pientä reppuaan. ”Onkohan tämä se kivi, josta puhut?” hän kysyy. Mies ei ole uskoa silmiään. Se on timantti – maailman suurin timantti.
Hän pitelee timanttia käsissään ja kysyy: ”Saanko minä tämän?”

Sannyasi vastaa: ”Totta kai. Löysin sen metsästä. Saat sen mielihyvin.” Hän jatkaa matkaansa ja istuutuu kylän laitamalla olevan puun alle.


Mies ottaa timantin ja on suunnattoman iloinen. Hänkin istuutuu puun alle. Siinä hän istuu koko päivän ajatuksiinsa vaipuneena. Illan saavuttua hän menee sen puun luo, jonka alla sannyasi istuu, palauttaa timantin ja sanoo: ”Voisitko tehdä minulle palveluksen?” 

”Minkä?” sannyasi kysyy.

”Voisitko antaa minulle ne rikkaudet, joiden ansiosta voit luopua timantista niin helposti?”

(Anthony de Mello; Uudistuminen, 2013)

Halu on murheen juuri.


sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Treffit Jeesuksen kanssa


Tänään Marianpäivänä on mitä parhain hetki kirjoittaa treffeistä Jeesuksen kanssa.
Mietin pitkään, voinko kirjoittaa näin intiimiä ja henkilökohtaista tekstiä. Toisekseen, mitkään sanat eivät kuitenkaan pystyisi tavoittamaan kokemukseni syvintä ydintä. Tästäkin huolimatta yritän ja vaikka kokemukseni ei teille lukijoille täydellisesti välittyisikään, niin ainakin oppiläksy tulee jaetuksi.

Olen jo pikku tytöstä lähtien fanittanut Jeesusta. Hän oli suuri ensi ihastukseni ja tulevaisuuden unelmien aviomies. Olin myös lapsena hyvin vakuuttunut siitä, että olen hänen äitinsä Marian inkarnaatio. Suhteeni on siis ollut Jeesukseen hyvin, sanoisinko moniulotteinen.

Olen myös aina toivonut tapaavani Jeesuksen. Niinhän kaikki fanit toivovat, että näkisivät idolinsa ilmielävänä. Tässä tapauksessa fanitapaaminen on hiukan vaikeasti järjestettävissä, mutta kuten otsikointi antaa jo tiedoksi, niin treffeillä on käyty. Treffit eivät vain menneet aivan odotetusti. 

Unelmien treiffeillä tämä komea, pitkähiuksinen, rakkautta, valoa ja voimaa hehkuva mies kaappaisi minut syliinsä. Hänen rakkautensa vapauttaisi minut kaikista kärsimyksistä ja kokisin voimakkaan valaistumisen. Mutta Ei! Tapaaminen muodostui hyvin toisenlaiseksi. Sen kaltaiseksi, mitä en koskaan edes olisi osannut kuvitella.

Mitä siis tapahtui?

Kaikki alkoi shamanistisesta rumpumatkasta, joka on yksi shamanistinen työskentely muoto/työkalu/harjoitus.

Meidät johdatettiin Kolille erään luolan suulle, jossa minun oli määrä tavata Jeesus. Olin jo ennen rumpumatkaa esittänyt toiveeni, että tapaisin hänet luolassa. Mitään muita toiveita ei ollut. (...Paitsi ne edellä mainitsemani unelma treffien Jeesuksen taianomaiset henkiset ja hengelliset ulottuvuudet)

Kun saavuin luolan suulle, niin tiesin välittömästi, etten tule Jeesusta luolasta löytämään. Jeesus oli aikansa suuri kapinallinen, joten kapinallisena hän tekee asiat toisin. Minua huvitti, koska itsekin pienenä kapinallisena pystyn samaistumaan Jeesukseen. Toki Jeesuksen kapinallisuus on historiallisesti huomattavasti merkittävämpää, kuin vaikka minun paljaaksi ajettu pääni. 
Vaistomaisesti käännyin ympäri ja näin Jeesuksen korkealla vastakkaisella kalliolla. Hän seisoi ylväänä ja loisti kilpaa auringon kanssa. Lähdin nousemaan portaita pitkin ylös. Samoja portaita, joita vielä hetki sitten olin kävellyt alas luolan suulle.

Nousin ylös ja Jeesus odotti minua tyynen rauhallisesti ja sanoisinko neutraalina. Hän näytti hyvin tavanomaiselta komealta mieheltä sillä poikkeuksella, että hän oli pukeutunut luonnovalkoiseen kaapuun. Lähestyin häntä sydän rinnassa pomppien ja odottaen. Jeesus ei avannut käsivarsiaan halatakseen minua vaan seisoi paikoillaan tyynen rauhallisesti. Tässä vaiheessa jo tunsin pienen pettymyksen häivähdyksen. Missä se rakkautta loistava Jeesus nyt on? Menin lähemmäksi ja odotin, että hän kaappaisi minut syliinsä. Ei mitään. Tässä kohtaa minä otin ohjat ja halasin Jeesusta. Hän kyllä halasi, mutta en tuntenut mitään erityistä. Taivas ei auennut, energiat eivät lävistäneet kehoani. Taju ei lähtenyt. Rakkaus ei tulvinut minuun. Se oli vain halaus, kuten mikä tahansa halaus. Irrotin otteeni ja niin teki Jeesuskin. Katsoin häntä ja hymyilin kysyvästi, että mitä nyt. Jeesus vain katsoi minua. Hänestä huokui voima. Hän oli kuin vuori, joka järkähtämättömänä seisoo paikoillaan. Yritin saada häntä pehmenemään ja tein kaikkeni, että hän jotenkin reagoisi minuun suuremmalla tunteella. Hän ei ollut kylmä, eikä vihainen. Hän vaan On. Tartuin häntä jo epätoivoisesti kädestä. Hiplailin hänen kättään ja katson silmiin ja todellakin; räpsyttelin pitkiä silmäripsiäni  ja yritän epätoivoisena saada häneen yhteyttä. Koko olemukseni huusi; ”Ota minut syliin! Tee jotain!”  Ei mitään. Jeesus vain katsoi minua. Tässä kohtaa oloni oli jo tukala. Minusta tuntui, kuin hän olisi kerros kerrokselta paljastamassa minua. Aivan kuin hän porautuisi egooni tehden näkyväksi kaiken itseltäni piiloon laitetun. Alan näkemään itseni jo typeränä. Jeesus ei puhu edelleenkään mitään, mutta tunnen, että minua paljastetaan. Pimeys tuodaan valoon. Se tehdään näkyväksi. Tässä vaiheessa huudan jo epätoivoisena; "Mitä tapahtuu? Mitä tämä on? Mitä minun pitää tehdä?"

Yhtäkkiä ympäristö jakaantuu kahtia siten, että Jeesus kylpee auringonvalossa keskellä kukkamerta ja minun ympärille laskeutuu pimeys. Tässä vaiheessa huudan edelleen; ”Mitä tapahtuu? Mitä tämä on? Mitä minun pitää tehdä.” Yhtäkkiä minulle näytetään vanha avainnippu. Ruosteinen, metallinen avainnippu. Sen jälkeen minulle näytetään vankilan kalterit. Tiedän olevani vankilassa, vaikka en suoranaisesti vankilassa olekaan. Huudan Jeesusta apuun, koska tunsin olevani keskellä taistelua. Taistelu oli sisälläni. Jos joku olisi seurannut tilannetta kärpäsenä yläilmoissa, niin se olisi näyttänyt siltä, että huitoisin ja potkisin ilmaa. Kaikki tapahtui kuitenkin sisälläni. Halusin päästä ulos vankilasta, mutta en päässyt, vaikka avaimet tarjottiin suoraan nokan eteen. En osannut vapauttaa itseäni, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Huusin vain, että "auta minua." Jeesus ei auttanut mutta kuulin, että hän sanoi; "Sinä pärjäät kyllä." Tätä Jaakobin painia kesti mielestäni ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä vankilan ovi aukesi. Tässäkään vaiheessa en kuitenkaan osannut vapauttaa itseäni. Kuulin hänen puhuvan minulle.”Sinä tiedät. Sinä pärjäät.” Kaiken aikaa, kaiken keskellä tiesin, että voin luottaa hänen sanoihin.

Rumpumatkaa alettiin johdattelemaan loppua kohden ja huomasin pystyväni liikkumaan ulos omasta vankilastani. En kuitenkaan kokenut, että avaimet olisi käsissäni tai että "pystyisin" ja "tiedän". Olin vapaa kulkemaan, mutta edelleen epävarmana, tiedänkö? Pärjäänkö? Hämmentyneenä lähdin laskeutumaan portaita alas todetakseni, että sieltä muut nousevat ylöspäin. Käännyin takaisin ja lähdin nousemaan jälleen portaita ylös. Jeesus oli edelleen kallion päällä. Tällä kertaa hän nauroi. Hän käveli lähemmäksi minua ja kun pääsin kallion päälle, hän tuli ja halasi minua lämpimästi. Kun jatkoin matkaa ja käännyin vielä kerran katsoakseni häntä, niin hän edelleen hymyili ja iski minulle silmää. Sen jälkeen, en enää nähnyt häntä.

Jeesus paljasti minut järkkymättömyydellään. Hän paljasti henkisen laiskuuteni. Hän heitti minut omaan vankila tyrmääni kohtaamaan omat demonini ja varjoni. Hän ei kuitenkaan jättänyt minua, vaan oli koko ajan kanssani.  

Todellisuudessa tunnen, "etten elä, kuten opetan."  Kaiken tämän ymmärtäminen oli niin tuskallista, että rumpumatkani jälkeiset tunnit meni ahdistuksessa ja totaalisessa väsymyksessä. Tutkin kokemustani edelleen ja tiedän, ettei sen kaikki viestit ole edes vielä paljastuneet. Alkuun on kuitenkin päästy.

Syväsykellus itseen voi olla välillä aika armotonta. Jos olen joskus erehtynytkin kuvittelemaan, että tässä jo hyvin itseäni tunnen, niin voin sanoa, että alussa ollaan...vieläkin.
Treffit Jeesuksen kanssa oli Alku.





Exiä, nyxiä, exien nyxiä ja nyxien exiä

Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran muk...