tiistai 18. helmikuuta 2020

Ihmeellinen on elämä

Mieleeni palautui uskomaton tapahtuma menneisyydestä, jota voisi kutsua ihmeelliseksi joulutarinaksi, mutta ennen kaikkea se kertoo Ihmeestä. Olen tarinaa usein kertonut, mutten koskaan auki kirjoittanut.

Tapahtumasta on jo lähemmäs parikymmentä vuotta, joten muistikuvani ovat joltakin osin haalistuneita, ehkäpä värittyneitäkin. Se voi johtua myös itse tapahtumasta, joka oli traumaattinen ja kaiken järjen mukaan, sen olisi pitänyt päättyä suureen tragediaan.

Elettiin jouluaattoa 2003. Minä ja silloinen mieheni lähdettiin kinkunsulatuslenkille. Oli todella kaunis jouluaattoilta. Pakkasta oli juuri mukavat alle kymmenen astetta ja lunta satoi lempeästi ja hissukseen. Puut notkuivat tykkylumesta ja juuri satanut lumi oli luonut pehmeän peitteen tien päälle.

Kävelylenkkimme oli jo loppusuoralla ja lähestyimme mummolaa, jonne olimme jättäneet myös pienen tyttömme mummon ja papan hoiviin. Juttelimme niitä näitä jouluisissa tunnelmissa. Edessämme hyvän matkan päässä käveli kaksi pientä lasta, tyttö ja poika. Kenties hekin olivat vähän ulkoilemassa kauniissa jouluaaton illassa. 

Samaan aikaan meidän ohitsemme ajoi auto, jossa joulupukki muorinsa kanssa tekivät matkaa. Muistan, että heilutin kättä ja huusin nauraen, että joulupukki ja muorihan siellä menee. Muistan myös ajatelleeni, että nyt nämä lapsetkin näkevät pukin liikenteessä. Tuolloin ja vielä tänäänkin joulupukin näkeminen jouluaattona työntouhussa on melkein yhtä jännää kuin lapsena.

 Samaan aikaan tyttö ja poika alkoivat ylittämään tietä.

Kaikki tapahtui sekunneissa. Kuulin jarrujen lyövän pohjaan. Joulupukin auto yrittää tehdä väistöliikettä, ja ajautuu ojaan. Lumi pöllyää sakeana pilvenä. Huomaan pian, että toinen lapsista on kadonnut. En muista muuta, kuin että juoksimme ojaan. 

Joulupukki ja muori tulivat ulos autosta, joka oli vajonnut ojan pehmeään lumeen. Muori itki hysteerisesti ja ei kyennyt mihinkään toimintaan. Pukki oli myös täysin shokissa. Heillä ei kuitenkaan ollut selkeästi mitään fyysisiä vammoja. En muista, puhuinko heille tässä vaiheessa. Ainoa päämääräni oli mennä tytön luo. En myöskään muista, huomioinko poikaa ollenkaan.

Ojan pohjalla ei näkynyt ketään, mutta kuulin itkua auton alta. Polvistuin katsomaan auton alle ja pelkäsin kuollakseni, mitä tulen näkemään. Toisaalta itku oli huojentavaa. Tyttö makasi auton alla symmetrisesti keskellä autoa ja täysin auton linjassa. Hän oli hiukan vajonnut pehmeään lumeen, kuitenkin niin, että saattoi hengittää vapaasti. Aloin juttelemaan tytölle niin rauhallisesti kuin pystyin. Kurotin koskettaakseni ja rauhoitellakseni häntä. Toistin koko ajan, että ei mitään hätää. Kyselin häneltä tuntemuksista ja pyysin häntä liikuttelemaan käsiä ja jalkoja. Hän pystyi liikuttamaan kaikkia jäseniään siinä määrin, kuin se auton alla on mahdollista. Missään ei myöskään tuntunut kipua. Sairaanhoitajana tiesin, että nämä ovat jo erittäin hyviä merkkejä. Tyttö oli selkeästi shokissa, mutta hengitys kulki hyvin, eikä sekään tehnyt kipeää. Päässä ei myöskään tuntunut kipua. Mitään vaurioita ei näyttänyt olevan rangassa, ei päässä, ei jäsenissä. Verta ei näkynyt missään!

Jossakin välissä olimme saaneet pukin soittamaan ambulanssin. Tässä vaiheessa myös oli selvinnyt, että kyseessä oli sisarus lapset. Muistelisin, että ex-mieheni oli pojan vierellä, kun minä olin tytöstä pitämässä huolta. Poika kertoi, että he asuivat ihan lähettyvillä. Hän halusi juosta kotiin hakemaan vanhemmat paikalle. Siinä me odottelimme ambulanssia ja tytön vanhempia. Makasin auton kyljessä kiinni ojanpohjalla ja pitelin tyttöä kädestä kiinni ja juttelin ja rauhoittelin häntä parhaani mukaan.

En tarkalleen muista, mutta kuvittelen muistavani niin, että äiti juoksi paikalle ennen ambulanssia. Näin, että hän juoksee ylämäkeen sellaisella vimmalla, johon ei pysty kuin silloin, kun kehossa on adrenaliinisyöksy. Hän hyppää leijonaemon raivolla ojaan ja huutaa, että nyt se auto pois tytön päältä. Äiti tarrautuu auton pohjaan ja alkaa nostamaan autoa ilmaan. Tässä vaiheessa me muutkin aktivoidumme ja auto nostetaan tytön päältä. Olen kuitenkin melko varma muistikuvasta, jossa näen lähtökohtaisesti äidin yksin nostamassa autoa. Se nousi toiselta laidalta ilmaan jo pelkästään hänen leijonaemon raivolla.

Tällä tytöllä ei ollut päällisin puolin mitään merkkejä auton alle jäämisestä. Oli vaikea käsittää äidin ottaessa tyttöä syliin, että hänen päältään oli juuri nostettu joulupukin ajama henkilöauto, jonka alle hän jouluaattona jäi raahautuen auton alla ojaan saamatta mitään fyysisiä vammoja. Toppa-asukin oli muistaakseni ehjä. Hanskat olivat lentäneet käsistä.

Eikö tämä ole Ihme?
Eikö tämä ole Ihmeellistä elämää? 💕

Lopuksi on pakko mainita, että kirjoittaessani auki tätä kokemustani, en voinut estää käsiäni vapisemasta. En, vaikka tapahtuneesta on jo lähes kaksikymmentä vuotta.💓 Terhi

Exiä, nyxiä, exien nyxiä ja nyxien exiä

Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran muk...