keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Ero

Piiiitkääästä aikaa tervehdys! Syksy on kääntynyt marraskuun loppuun ja ihana joulun aika koittaa. Joulu on myös useissa perheissä murheen aikaa. Kriisit kärjistyy ja esimerkiksi avioerot tilastojen mukaan saavuttavat huippunsa joulun jälkeen. Myös elokuu on ruuhka aikaa eropapereiden kirjoittelussa.

Ero on itselleni aiheena tärkeä niin oman kokemuksen kautta, kuin myös ammatillisesti. Olen päättämässä ensimmäistä itse vetämääni eroseminaari ryhmää ja olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan todistaa ryhmälaisten mieletöntä kasvua ja kehitystä, jota heissä on tapahtunut viikkojen aikana. He eivät pelkästään selviydy erosta vaan saavat reppuunsa hurjasti työkaluja elämäänsä varten.

 Ero - kriisinä heti puolison kuoleman jälkeen yksi kuormittavimmista. Hajottaa perustukset. Järisyttää maata jalkojen alla. Heittää epävarmuuteen ja surusta tulee tuttu vieras.

Eron hetki voi olla myös helpotus. Taistelut on taisteltu ja rauha laskeutuu eron myötä. Niin tai näin, joissain vaiheessa on kuitenkin sattunut ja kovaa. Vihaa, surua, pettymyksiä ja katkeruutta.

Omalla kohdallani ero oli (jälkikäteen katsottuna) kaikessa karmeudessaan suurin minua koskaan eteenpäin työntänyt voima. Se voima syntyi rehellisyydestä. Rehellisyydestä itseään kohtaan. Ero pakotti teeskentelemättömyyteen ja heikkouden myöntämiseen. Kaikki se, mitä oli itsestään kuvitellut, mureni ja valui sormien välistä karrelle palaneen maaperän pinnalle. Rehellisyys on sitä, että se puoli, jota itsessä ei joko tunnista tai halua tunnistaa, tuleekin näkyväksi. Kun riisutaan maskit ja naamiot. Tässä piilee kasvun resepti. Se on myös resepti itsetuntemukseen ja parempaan itsetuntoon. Se on resepti itsensä hyväksymiseen ja kokonaiseksi kasvamiseen. Se on resepti myös toimivaan ja hyvään parisuhteeseen.

On tietenkin selvää, että ennen kuin ollaan siinä pisteessä, että kipuilu on muuttunut ymmärrykseksi, armoksi ja anteeksi annoksi, on tie ollut pitkä. Tätä tietä ei ole hyvä kulkea yksin. Hyvin useasti, monet meistä ei edes pysty kulkemaan tietä yksin. Tarvitaan ystäviä, perhettä, vertaistukea ja  ammatillista apua. Ero on kriisi, jonka äärelle olisi syytä pysähtyä, vaikka se pirusti sattuukin. Ero on mahdollisuus tarkastella itseään ja omaa toimintaa. Parhaassa tapauksessa eroa kipuileva lähtee tutkimusmatkalle itseensä ja parisuhteensa toimintamekanismeihin. On riisuttava harsot silmiltä ja puhdistettava kasvot maskeista. On tärkeää ymmärtää, miksi "pysähdyn" juuri tietyn ihmisen kohdalle. Millä keinoin  pyrin hyväksyntää ja rakkautta ansaitsemaan? Olenko ylivastuullinen, kaikesta huolta pitävä vai kiltti ja myötämielinen kaikkien miellyttäjä. Mikä on oma tapani rakastaa? Onko rakkauteni tarvitsevaa vai teenkö sillä kauppaa? "Rakastaisin sinua enemmän, jos..." , "Kaikkeni teen, jotta olisit onnellinen..." Kaikki tämä kertoo meille jotain meistä itsestämme ja kipukohdistamme, sekä siitä kuinka me rakkaudessa pyrimme tulemaan kokonaiseksi toisen kautta. Toisesta tulee se jokin, joka täyttää tyhjiön minussa.  Tähän on kuitenkin sisäänkirjoitettu ansa. Kukaan toinen ei voi tehdä ketään kokonaiseksi, vaan ainostaan tarvitsevuudellaan hukuttaa toisen odotuksiin ja tarpeisiin. Parisuhde muodustuu lähinnä valtataisteluksi siitä, kumman tarvitsevuus ottaa ohjat. Hyvän parisuhteen kannalta on siis ensiarvoisen tärkeää, että tietää kuka olen, mitä haluan, missä menee rajani ja mitä tarvitsen. Ja tämän kaiken täyttämiseen tai huomisoimiseen voi vain yksi ihminen vaikuttaa; minä itse! On helppo kuvitella tällainen suhde, jossa on kaksi terveen itsetunnon omaavaa aikuista. He ovat yhdessä, eivät siksi, että pelkäävät yksin jäämistä, vaan ainoastaan omasta tahdostaan. Tahto ei tule siitä, että tuo toinen tuossa tekee minut onnelliseksi ja täyttää tarpeeni, vaan siitä, että on hyvä olla yhdessä. Yhdessäolo on valinta, jonka kumpikin tekee joka päivä.

Lopuksi, pienisuuri yrittäjä minussa tarjoaa vinkin eroa harkitseville tai jo eronneille;


Suomalainen eroseminaari pyörähtää käyntiin 13.1.2015 Rovaniemellä. Yksitoista viikkoa, 33h vertaistukea, oppimista ja kasvua. Ota rohkeasti yhteyttä, sillä tämä tulee muuttamaan elämäsi!

Psykoterapia ja Muutosvalmennus Solu Oy
Terhi Teräs-Hukka
0400321830
info@jokasolulla.fi












tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kerro minulle unelmasi, niin kerron sinulle arvosi...





Palaan nyt ajassa lähestulkoon kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Eletään vuotta 1995 ja toukokuu on parhaimmillaan. Suomi pelaa jääkiekon finaalissa Ruotsia vastaan. Suomi Leijonat voittavat pelin 4 – 1 ja vielä ruotsi poikien kotomaassa. Voisiko enään kutkuttavampaa voittoa olla! Koko Suomi oli sekaisin! Minä olin sekaisin! Samaan aikaan, kun olin hurmoksessa muun Suomen kanssa, niin yhtälailla mieltäni kaiversi kateus. Olin oikeasti kateellinen jääkiekkoilijoille!  Kadehdin sitä, että pojat ovat joskus metrin pituisena aloittaneet lätkän pelaamisen kenties kodin läheisen leikkipuiston kentällä. Sitten on aloitettu kouluikäisenä harrastus oikein tosissaan ja käyty hallilla 2-3 kertaa viikossa. Huomataan, että tämähän on tosi kivaa. Tätä täytyy saada lisää!! Ikää tulee, taidot kasvaa ja kohta hallilla menee jo suurin osa vapaa- ajasta. Kohta ollaan tilanteessa, että harrastus ei ole vain harrastus, vaan se on muuttunut elämäntavaksi. Sitten tulee tilanne, jossa sulle lyödään seteleitä kouraan ja sanotaan, että jos teet tuota, niin saat tätä! HALOO!!!  Ajatelkaa, pojat saa elää unelmaansa todeksi ja niille maksetaan siitä…Ja vielä hiton hyvin!! He saavat tehdä juuri sitä, josta he tykkäävät kuin hullu puurosta.

Mietin ja pohdin silloin, kuinka voisin päästä samaan. Kuinka voisin saada sellaisen työn, jota voisin tehdä yhtä suurella sydämellä.  En todellakaan halunnut jääkiekkoilijaksi, vaan halusin heiltä sen toisen puolen kolikosta; sen, jossa työ ei ole vain työtä, vaan elämäntapa! Silloin minä viljelin sieluuni siemenen, joka lähti hitaasti, mutta varmasti kasvamaan kohti tulevaisuuden ”omaa juttua”. Meni kuitenkin lähes kaksikymmentä vuotta, että unelmani toteutui. Nyt olen kuin Suomi Leijonat; saan tehdä sitä, mistä tykkään. Koen työni elämäntavaksi. Saan hyödyntää vahvuuksiani ja suhtaudun tekemiseeni intohimolla. Minut erottaa Leijonista vain se setelinippu! (...kyllä sekin korjaantuu tulevaisuudessa...)

Kun puhutaan unelmista, on aina pieni pelko, että mennään alueelle, jossa voidaan helposti ajatella, että ”tuo nyt on vain tuollaisia tyttöjen juttuja…vaaleanpunaista höttöä”.  Onneksi faktat puhuvat puolestaan. Unelmat ovat  hyvinkin tärkeä osa ”Hyvää Elämää.” Itse asiassa unelmista puhuttaessa ollaan elämän suurten kysymysten äärellä. Unelmat eivät ole vain jotain, meidän arki elämästä irrallaan olevia haavekuvia, vaan ne sisältävät kaikki meidän elämän arvot. Mehän nimenomaan haaveilemme asioista, jotka ovat meille merkityksellisiä, arvokkaita ja tärkeitä. Me haaveilemme siitä, mistä me tykkäämme ja mikä meistä tuntuu hyvältä tai ihanalta.  Eli, kun sinä kerrot minulle unelmasi, voin päätellä arvojasi.  Kun taas kerrot arvosi, voin päätellä unelmiasi.

Elämänarvot ovat kuin perustukset elämälle. Peruskallio. Arvot kertovat sen, mitä me pidämme tärkeänä. Mikä on meille merkityksellistä. Minkälainen ihminen haluan olla. Arvot tuovat elämään tarkoitusta ja merkityksellisyyttä. Jos et siis usko unelmiisi tai katsot, ettet ole niiden arvoinen, niin käytännössä se tarkoittaa, että sinulla ei ole väliä. Jos sinulla ei ole väliä, ei elämässäsi voi tapahtua mitään, mikä sinulle on merkityksellistä.  Ei ainakaan tietoisten valintojesi pohjalta. Vahingossa… ehkä! Jos taas koet, että et tee elämässäsi mitään merkityksellistä tai olemassa olollasi ei ole mitään merkitystä, niin mitä jää jäljelle? Elämällä ei ole tarkoitusta.

Elämän tarkoitusta etsi myös Itävaltalainen, jo edesmennyt neurologi ja psykiatrian professori Viktor E. Frankl. Hänet tunnetaan logoterapian kehittäjänä, joka perustuu elämän tarkoituksen löytämiseen. Frankl  joutui toisen maailmansodan aikoihin  viettämään vuosia keskitysleirillä. 
Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa, hän alkoi pohtimaan ja tutkimaan, mikä sai jotkut ihmiset selviytymään keskitysleirin oloissa paremmin kuin toiset. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa oli pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Näiden kokemusten pohjalta Frankl kehitti logoterapian. Sen keskeisiä ajatuksia ovat elämälle motivaation löytämisen tärkeys, sekä ihmisen luovuttamaton, perimmäinen valinnanvapaus kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa;  vapaus valita oma suhteutumisensa. Eli, arvojen kirkastaminen ja motivaation löytämisen tärkeys elämässä ei ole merkityksellistä vain ”Hyvän Elämän” kannalta, vaan se auttaa pitämään sinut Hengissä!  

On hyvinkin mahdollista, että elämän elää lähestulkoon kokonaan muiden ihmisten arvojen ja unelmien mukaan. Se voi olla joko puoliso, vanhemmat tai ystävät, joiden elämänarvot ohjaa elämää tai sitten tekee sitä, mitä kuvittelee toisten odottavan.  Elää siis käytännössä  toisten elämää. Ei uskalla olla oma itsensä. Ei uskalla kertoa ajatuksiaan ja tunteitaan. Tällöin on mahdotonta toteuttaa edes pieniä unelmiaan. Hassuinta tässä on se, että kun me teemme sitä, mitä me kuvittelemme, että meiltä odotetaan, on kyse usein meidän omasta mielikuvasta. Me itse luomme sen odotuksen, jota todellisuudessa ei ole edes olemassa. Aika hassua!! Toki on mahdollista että ulkopuolelta tulevat paineet ja odotukset ovat todellisia, mutta on hyvä tiedostaa, että me elämme aika moisten uskomusten vankilassa.

Uskokaa siis unelmiinne ja ennen kaikkea uskokaa, että olette jokaisen unelmanne arvoinen, koska silloin te tiedätte myös itsenne arvon. Se on lähtökohta, josta hyvä elämä on jo paljon helpompi rakentaa.

Ihanaa Huhtikuuta...Joka Solulla!


torstai 6. helmikuuta 2014

"Nou hätä! Rapatessa Roiskuu!"



Tässäpä ajattelin tehdä aikamatkaa joulukuiseen uuden vuoden lupaukseen, jossa kovin syvällä rinta äänellä lupasin, ettei minun tarvitse tehdä mitään paremmin tai enemmän. Ei ole helppo lupaus. Kuin vahingossa huomaan tuomaroivani itseäni pitkällä etusormella. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että mokat kuuluu elämään, takapakit kuuluu elämään ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ja  se on vain inhimillistä ja joissakin tilanteissa jopa suotavaa. Miksi ei vain voi halata itseään ja sanoa: ”Nou hätä. Rapatessa roiskuu”

Meidän ei tarvitse ruoskia itseämme päästäksemme tavoitteisiin tai parantaaksemme tuloksia. On hyödyllisempää tuntea myötätuntoa itseään kohtaan aivan samoin, kuten suhtaudumme ystäviimme silloin, kun he ovat erehtyneet, ”mokanneet” yms. Onko sinulla tapana ruoskia ystävääsi armottomalla kritiikillä, kun hän epäonnistuu jossain? Uskon, että kannustat ja valat häneen uskoa, jotta hän voi nousta jaloilleen ja yrittää uudelleen. Annat hänelle synnin päästön: ”Nuitahan sattuu. Älä välitä!” On mielenkiintoista, että sisäinen puheemme on niin kriittistä. Sanomme itsellemme asioita, joita emme koskaan sanoisi toisille.

Me haluamme kasvattaa lapsistamme empaattisia ja tunneälykkäitä, jotka kykenevät ottamaan muut huomioon sekä osaavat astua toisten saappaisiin. Hyvä niin, annetaan sen olla. Se mikä tässä hämää on se, että empatian kehittyminen nähdään ikään kuin sosiaalisena taitona suhteessa muihin. Itsensä rakastamisen ja itseensä kohdistuvan myötätunnon käsite puuttuu tämän taidon opettelussa. Me opimme halimaan muita ja jopa sairastumiseen asti huolehdimme muista ja kannamme heidän tuskan omilla hartioillamme, mutta itseämme emme osaa halia saati rakastaa. 

Myötätuntoa itseä kohtaan voi ymmärtää narsistiseksi toiminnaksi, mutta myötätunto on sen ymmärtämistä, että meillä kaikilla on kärsimystä. Kärsimys kuuluu elämään. Kärsimykseen voi suhtautua myötätuntoisesti kun sitä kokee itse tai joku toinen. Narsistisuus on taas räikeä esimerkki terveen itserakkauden ja myötätunnon puutteesta. Narsistinen itserakkaus ( itserakkauden massiivinen puutostila) on vääristynyttä, jonka syntymekanismi yhdistetään lapsuuden vaille jäämisen kokemuksiin ja turvallisten tunnesiteiden puuttumiseen. Tiedetään siis, että varhaiset tunnesiteet ovat tärkeitä empatiakyvyn kehittymiselle. Kuitenkin kyky suhtautua itseen armollisemmin, kuin hyvään ystävään jää puolitiehen, oli meillä sitten kuinka hyvä lapsuus tahansa. Itsekriittisyys on kuin syvälle selkärankaan kiinnittynyt loinen. Ajatelkaa, kuinka ihanaa ja vapauttavaa olisi, kun seuraavan kerran epäonnistut räikeästi, niin sanoisit itsellesi; ”Kyllä se siitä. Kaikille näitä sattuu. Ei mitään hätää. Yritä vain uudestaan.”  Kun romahdat kesken matkan, sanoisit itsellesi: ”Ei sinun tarvitse jaksaa. Lepää vaan.”  Jos tekisit saman virheen kolmannen kerran, sanoisit: ”Tämä on selvästi tarkoitettu minulle oppikouluksi.”   

Myötätunto itseään kohtaan on itse asiassa näkökulman vaihtamista suhteessa itseen. Meillä on vapaus päättää, mitä me haluamme itsestämme ajatella. Voisiko olla mahdollista, että jopa me suomalaiset; kollektiivisessa häpeässä elävät, voisimme suhtautua itseemme suopeammin ja lisätä   vielä pilkettä silmäkulmaan. Ei meidän tarvitse ottaa itseämme niin tosissaan. Seuraavan kerran, kun ”mokaat”, laita itsesi mokasi kanssa hiukan suurempaan mittakaavaan ja tarkastele näkymiä ikään kuin ylhäältä käsin. Näet ympäristön, ihmiset, rakennukset ja kaiken sen hyörinän ympärilläsi. Mokasi hukkuu sinne ihmisvilinään, jossa joku juuri ajaa päin puuta, toinen itkee kuolevan läheisen kuolinvuoteella ja yksi uunituore kansanedustaja on antamassa veret seisauttavaa lausuntoa niin, että toimittaja purskahtaa nauramaan. Kaikki tämä on niin inhimillistä ja tätä kaikkea elämä on! 

Jospa minäkin nyt tämän kirjoituksen myötä annan itselleni synninpäästön ja päästän itseni pahasta…KOSKA se on NIIN TURHAA!!  Nou hätä! Rapatessa roiskuu!

torstai 23. tammikuuta 2014

Maraton… 42195…Juokse ja löydä itsesi!



Kevättä kohden mennään, joten juoksutossuja jo testaillaa! Juoksukärpänen puraisi minua noin viisi vuotta sitten. Se mitä siitä seurasi, siis muutakin kuin liikunnan tuoma ilo, oli minulle yllätys. Tässä haluan nyt aukaista hiukan juoksemisen filosofiaa. Joku ajattelee, että voi ristus, voiko juoksemisenkin vääntää filosofiseksi pohdinnaksi, mutta kyllä...Sen voi vääntää ja aika helpostikin! Ehkäpä tämä innostaa jonkun teistä lenkkipolulle...juoksemaan itsensä kiinni!

Maratonin historia on kreikkalaisesta tarusta, jonka mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan ilmoittaakseen Persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Välimatka Marathonin ja Ateenan välillä on noin 40 kilometriä. Taru kertoo, että sotilas Feidippides kuoli Ateenaan päästyään, mutta maraton juoksu jäi elämään.
Ensimmäinen maraton on juostu kuukausi ennen Ateenan olympialaisia 1896. Tällöin kisattiin Kreikan mestaruudesta ja kilpailuun otti osaa 11 juoksijaa. Reitti noudatti vanhaa tarua Marathonista Ateenaan. Sama reitti oli myös olympialaisissa kuukautta myöhemmin. Matkan pituus oli aluksi vakiintumaton, karkeasti 40 kilometriä. Nykyinen tarkka pituus, 42 195 metriä tulee Lontoon kesäolympialaisista1908, jolloin kuningatar Aleksandra määräsi maratonin lähdön tapahtuvaksi Windsorin linnan pääpuiston kohdalta ja maaliin kuninkaalisen aition eteen stadionilla. Matkaksi määriteltiin tällöin 26 mailia, mutta siihen jouduttiin lisäämään 385 jaardia, jotta se saatiin päättymään kuninkaalisen aition eteen. Parissa seuraavissa olympialaisissa matka vielä vaihteli, mutta vuonna 1921 IIAF(kansainvälinen yleisurheiluliitto) virallisti maratonin pituuden Lontoossa juostun maratonin mukaiseksi.
Itse juoksin ensimmäisen maratonin Varsovassa 2012. Se on yksi tärkeä saavutus elämässäni, eikä vähiten siksi, että löysin itsestäni jotain, jonka olemassa olosta en edes tiennyt. Sellaista henkistä ja fyysistä kestävyyttä, jota en ollut osannut aikaisemmin nimetä ”minuksi”. Olen tiedostanut aina (kuten kaikki muutkin liikuntaa harrastavat), että juoksu tekee hyvää, mutta sen tarkempaa kokemusta en sen takaa löytänyt. Kunnes psykoterapia opintojeni puitteissa osallistuin hypnoosi  koulutukseen, jolloin ”juoksin” syvärentoutuneessa tilassa. Tunsin voitonriemua (vaikken yhtäkään kisaa ole koskaan voittanut), varmuutta ja itsetuntoni oli taivaissa. Fiilis tien päällä oli huikea!  Sen jälkeen en enään ole juossut vain fyysisen terveyden edistämiseksi, vaan juoksu on mitä suurimmassa määrin myös henkinen harjoite, jonka hyödyt näyttäytyy nimenomaan mentaalipuolella. Maraton juoksu on lisännyt omanarvon tuntoani, se on kasvattanut henkistä kestävyyttäni ja opettanut  jotain tärkeää…Me luulemme tietävämme, mitä me olemme, mutta me olemme paljon enemmän mitä me luulemme”. 

Täällä länsimaissa liikunta ja urheilu nähdään joko kamppailuna voitosta tai mahdollisuutena pitää terveyttä yllä. Liikunta voi olla myös itseilmaisua ja itsensä tutkimista. Viimeksi mainittu on lännessä suhteellisen vieras.  Vanhasssa idän Zen kulttuurissa kaikki taiteen ja taitojen lajit nähdään  tien kulkemisena=itsen tutkimisena, joiden avulla ihminen voi kehittyä, kasvaa ja tutkia itseään. Jooga on varmaan tutuimpia urheilumuotoja lännessä, joissa harjoittelu nähdään myös itsensä tutkimisena.
 
Maratoniin palatakseni, siteraan  Helsingin olympialaisten 1952 kolminkertaista kultamitallistia Emil Zatopekin sanoja: ”Jos haluat juosta, juokse maili, jos haluat tuntea uuden elämän, juokse maraton.”  Väitän, että tähän mieheen on uskominen, sillä hän juoksi Helsingissä kultaa 5000m ja 10 000m ja päätti voittojensa siivittämänä osallistua maratonille täysin suunnittelematta.  Se oli hänen ensimmäinen maratoninsa ikinä ja hän voitti sen!  Siispä uskallan luottaa hänen sanoihinsa, joihin mielestäni kiteytyy ajatusta siitä, kuinka juoksija joutuu niin harjoitellessaan kuin juostessaan maratonin kohtaamaan asioita, jotka voivat hyvinkin voimakkaasti muokata hänen käsitystä niin itsestään, kuin muista ihmisistä ja maailmasta yleensä. Maraton juoksu voi olla itsensä tutkimista, jonka avulla juoksija herää tietoisuuteen olemisen mahdollisuuksistaan. Merkityksellistä tässä on nimenomaan  havahtuminen siihen, että on enemmän kuin tietoisen minän luoma kuva itsestään. Kyseessä on uuden, syvemmän puolen löytäminen itsestään. Se on potentiaalia.

Kosken (2005) tutkimuksen mukaan juoksija voi löytää itsestään aiemmin tuntemattomia kokemuksellisia ytimiä, joista hän ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Näitä ovat; 1) subjektin ja objektin häviäminen 2) mielen hiljentyminen, hiljaisuus 3) mielialan virittyminen 4) läsnäolo 5) voima 6) ilo 7) hartaus ja kiitollisuus 8) todellisen itsen löytäminen, valaistuminen, Absoluutti. Näillä kokemuksellisilla ytimillä on juoksijan elämälle syvällinen merkitys ja koko hänen käsitykselleen olemisensa luonteesta.

Japanissa Hiei-vuorella sijaitsee Tendai-buddhistien luostari, jossa munkit harjoittavat itseään perinteisen meditaation ohella myös liikunnallisesti. Heidän tavoitteenaan on satori, valaistuminen. Heitä kutsutaan maratonmunkeiksi. Heidän harjoituksensa on seitsemän vuoden aikana tehtävä 1000 päivän maratoni. Matkaa on yhteensä 38632km ja vaativampana 46572km. Maratonmunkit siis tietävät sen; juoksu voi olla meditatiivinen harjoite.  Juoksun tarjoama meditatiivinen vaikutus on jo itsessään arvokasta, mutta sillä on myös käytännön merkitystä juoksun aikana. Maraton on fyysisesti  raskas ja meditatiivisyys tuo juoksuun helpotusta. ”Vajoaminen hetkeen” on voimia lisäävää ja askel saattaa muuttua hyvinkin kevyeksi pitkän väsymyksen jälkeen.  Kokemus siitä, että jalat vain kulkee, ”minua juostaan” on huippukokemus. Siinä yhdistyy kokemusta vapaudesta, rajattomuudesta ja ajattomuudesta. Uskon itse asiassa, että ajoittainen ”vajoaminen hetkeen” on yksi syy, että pääsen ylipäätänsä maaliin. Silloin ei mieti edessä olevia kilometrejä tai väsymystä. On vain tämä hetki ja tämä askel, kramppi jalassa ja pistos kyljessä.

Näiden ajatusten siivittämän minä korkkaan juoksukauteni (…ehkäpä sinäkin)!  Tiellä ollaan ja tiellä pysytään!
Jotta pystyy kyseenalaistaan tutut ja vakiintuneet näkemykset, edellyttää se kykyä nähdä asiat uudessa valossa.  Tämä taas synnyttää uusia, luovia ajatuksia, jopa sen, että voit löytää itsesi juoksemalla!

Hyvää Orastavaa Kevättä kaikille! Terhi

Läheitä:  Klemola, Timo: Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Tampereen yliopisto 1995, Koski, Tapio: Juoksemisen filosofia. Tampereen yliopisto 2005, http://fi.wikipedia.org/wiki/Maraton




torstai 2. tammikuuta 2014

I have dream...


Hei...TAAS! Tarkoituksena on ollut päivittää blogia 1-2 kertaa kuukaudessa, mutta nyt oli rikottava kaavaa. Luin tuossa eilen Kirsi Pihan kolumnin Helsingin Sanomista ja se herätti aika monta kysymysmerkkiä??!! Oli pakko kirjoittaa HS:n mielipide osastolle "vastine" kirjoitukselle. Tässäpä siis linkki hesarin sivulle ja sen jälkeen minun ajatus Kirsi Pihan ajauksista. Olisi kiva, jos tämä herättäisi keskustelua!

Haluatko pauselle elämästä?

http://www.hs.fi/elama/Haluatko+pauselle+el%C3%A4m%C3%A4st%C3%A4/a1388543230156




Haluatko pauselle elämästä? - Kirsi Piha avasi aihetta päälle nelikymppisten naisten välivuodesta, jossa haluttaisiin lomaa omasta elämästä painamalla ikäänkuin "pause nappulaa", jolloin ajan kulu pysähtyy ja voi miettiä omaa elämää. Kirjoitus herätti muutaman kysymysmerkin...
Ensinnäkin, kuinka voi ottaa lomaa oikeasta elämästä ja leikkiä oikeaa elämää, vielä niin, että aika pysähtyy?! Niin pitkään, kun me hengitämme, elämme oikeaa elämää, oli se sitten markkinatalouden pyörien perässä juoksemista tai omien arvojen kirkastamista mökkirannan laiturilla. Olisikin kiva kuulla K.Pihan määritelmä oikeasta elämästä. Eikö oikeassa elämässä saa pysähtyä, jopa pidemmäksi aikaa, miettiä suuntaa ja kirkastaa arvojaan, jotta pystyisi tekemään valintoja, jotka ovat omien arvojen mukaisia. Piha oli oikeassa siinä, että arvot ovat niitä, joiden mukaan elämää eletään, mutta pulma on siinä, että tänä päivänä moni on hukassa ja toden totta, aikaa on ajatella, mutta ei sieltä ajatusten viidakosta omaa ääntä kuule, jolloin se ns. "oikea elämä" on kaikkea muuta, kuin oman näköistä elämää. Piha viittasi mm.Nelson Mandelaan, Sini Saarelaan ja Barack Obamaan kirjoittaessaan, että jos he olisivat pysähtyneet arvojaan miettimään, niin tekoja ei olisi syntynyt. Uskon, että Piha hyväksyisi tähän ryhmään myös Martin Luther Kingin. Hänen kuuluisat sanat: "I have dream..." "Minulla on unelma" johdattaa meidät arvoihin.  Kun puhutaan unelmista, puhutaan aina myös arvoista. Arvot on piilotettuna meidän unelmiin. Uskallan siis väittää, että Kingi oli arvojaan kirkastanut enemmän, kuin monikaan meistä tänä päivänä. Ja voi olla, että hänellä päätäkin särki joskus, sitähän ei voi K.Pihakaan tietää!


Exiä, nyxiä, exien nyxiä ja nyxien exiä

Saimme viettää hilpeissä, ellei jopa "sokka irti" meiningeissä perheenjäsenemme valmistujaisia viime viikonlopulla. Sen verran muk...