SOMELAKKO

Olen ollut kuukauden somelakossa. Maailma, jossa somea ei ollut, oli yllättävän seesteinen mutta jossain määrin yksinäisempi. 

Ensimmäinen asia, joka tulee lakostani mieleen on ymmärrys siitä, miten paljon some on aikaani vienyt. Toinen ajatus on, miten paljon sain aikaa lisää, kun poistuin somesta.

Lakon alussa sormeni hivuttautui täysin automaattisesti facebook linkille ja ei aikaakaan, kun tajusin olevani facessa ja …argh…iiiik… äkkiä pois! Tämä tapahtui täysin automaattiohjauksella. Pelottavaa!

Työpaikalla työkoneeni hiiri kulkeutui kämmeneni alla vaivihkaa face linkille vain pyöriäkseen hetken siinä, jonka jälkeen tappio oli tunnustettava. ”Et saa painaa sitä!” Tunsin ulkopuolisuuden tunnetta ja jotain yksinäisyyteen rinnastettavaa fiilistä. Ajatus oli, että jään jostain paitsi, jossa kaikki muut ovat osallisena, paitsi minä.

Parasta, mitä lakosta sai, oli aika ja seesteisempi olo. En ole lukenut aikoihin niin paljon, kuin tämän kuukauden aikana. Ahmin 4,5 kirjaa. Selkeästi myös levottomuus väheni ja keskittymiskykyni parani. Ja kyllä, olen olemassa ilman someakin. Lapsilleni ja puolisolleni olin enemmän läsnä. Tunnustan kyllä, että 4,5 kirjaa ovat myös aikamoisia aikasyöppöjä. Kuitenkin, kulutettu aika painomustetta tuoksutellen, sivuja käännellen ja ahmien tarinaa – faktaa tai fiktiota kansien välistä on mielestäni ehdottomasti hyödyllisempää, kuin somessa venyminen.

Ymmärsin myös, että somessa on hyvätkin puolensa. Siellä pystyy jakamaan itselle merkityksellisiä asioita. Some on kanava, jossa voi vaikuttaa omalla pienellä panoksellaan siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka. Huomasin, että minulle on tärkeää saada jakaa ja keskustella itselle tärkeistä asioista. Ikävöin mielenkiintoisia some keskusteluita. Some tarjoaa kriittiselle lukijalle myös paljon hyvää.

Lakko ilman repsahduksia tai takapakkia ei ole lakko eikä mikään. Minulla repsahduksia oli kolme. Ensimmäinen oli blogi postaus, jonka jälkeen oli käytävä yhden kerran katsomassa…arvatkaa mitä? No, peukutukset kommenteista puhumattakaan. Annoin kuitenkin sen itselleni anteeksi. Onhan bloggaus tavallaan osa työtäni. Näin ainakin uskottelen itselleni. Kolmannella kerralla menin faceen ja jäin kiinni itse teosta. Halusin vain nopeasti vilkaista, mutta tyttö tuli takavasemmalta haistaen varmaan äidin puuhat. ”Äiti! Sie olet facebookissa!” Johon minä ihan pokkana, ”ENKÄ OLE! …tai olen…Anteeksi!” Tyttö oli selvästi pettynyt. Kääntyi kannoillaan, näytti selkää ja käveli pois. Tunsin pistoksen. Olin kuin pikkutyttö, jonka äiti oli saanut kiinni pahanteosta.

Nyt toiveeni on luoda someen sellainen sopivan etäinen suhde. Luulen onnistuvani…

Samaan aikaan oikeassa elämässä: "Laitan tähän päivitykseen kuvan itsestäni, koska olen ollut niin pitkään pois, että täytyy muistuttaa itsestään. Täällä olen! Varmasti minua on ikävöity. Ja kyllähän kuvat keräävät hyvin peukkuja. Vähän kokeillaan oikeaa kuvakulmaa…juu löytyy. Sitten poseerausta, kuvan käsittelyä ja…tsadaa… Varmasti saan peukkujakin ihan mukavasti. Käyn tsekkaamassa ne säännöllisin välein…"

                                              Täällä taas#somelakkotakana

Shit!