Maaginen Matti Nykänen



Tänään 17.8.2018 tulee kuluneeksi 11vuotta mieheni ja minun ensi tapaamisesta. Tämä on siis juhlapäivä. Silloin, 11 vuotta sitten (17.8.2007) se oli minulle pettymyksen ja surun päivä. Ex-puolisoni meni tuona päivänä uusiin naimisiin uuden puolisonsa kanssa. Erostamme oli alle vuosi. Muistan itkeneeni karvaita pettymyksen kyyneleitä ja vaikka pahin erokriisini oli jo takana, niin tuo päivä heitti minut takapakin lailla jonnekin kriisin alkulähteille. Tuona kivun ja kärsimyksen päivänä päätin lähteä kaksoissiskoni kanssa juomaan niin sanotut itsesäälikännit. Tiedättehän, sellaiset "naama mutrussa, tippa linssissä, mikään ei tunnu missään ja mikään ei ole kivaa ja kaikki kyllä näkee sen" kännit. Tähän mennessä elämäni ensimmäiset ja viimeiset itsesäälikännit. Onneksi tämä kärsimysnäytelmä tapahtui sentään Toton tahtiin. Tuona loppukesän iltana sain vuodattaa kyyneleitä samalla, kun Africa soi livenä Oulun viheriöllä.

Itsesäälissä menin myöhemmin myös baaritiskille. Muistan, että olin, en vain itsesäälissä, vaan myös ärtynyt, koska olin iskenyt silmäni erääseen mieheen todetakseni, että hän olikin kiinnostunut siskostani. Tämä oli sinänsä jo outoa, koska otsassani oli jo vuoden palanut punainen varoitusvalo, joka piti minut hyvin etäällä miehistä ja miehet hyvin etäällä minusta. Tuona iltana tunsin ensimmäistä kertaa, että maailmassa saattaa olla muitakin miehiä, kuin vain ex-puolisoni.

Menin siis baaritiskille ja tilasin valkovenäläisen. Siinä samaisella hetkellä, kun tein tilauksen, vierestäni oikealta puolelta kuului; ”Tiedätkö kenen lemppari paukku on valkovenäläinen?” Katsoin oikealle ja näin vaalean kaljun miehen, jolla oli valkoinen t-paita ja farkut jalassa. Hän oli raamikas ja lihaksikas. T-paidan hiha kiristyi hauiksen päälle. Hän katsoi minua tosi hauskan lempeästi ja nauroi. Laitoin heti merkille huulet ja hymyn. Yleensä katseeni kohdistuu silmiin, mutta tällä kertaa huulet ja suu vei voiton. Edelleen, yhdentoista vuoden jälkeen kadehdin mieheni huulia. Ne ovat täyteläiset, selvärajaiset ja amorin kaari on juuri sellainen, kuin sen pitääkin olla. Ne olisivat ihana rajata ja maalata täyteläisen punaisella huulipunalla. Lisäksi hänen hampaissaan ja tavassaan puhua ja käyttää kieltä oli samaa, kuin ihannoimallani Freddie Mercurilla. Katsoin häntä hetken mutta palasin takaisin onnettomaan olotilaani ja tokaisin alavireisesti, että ”No kenen?” Sitten hän lausui maagiset sanat; ”Matti Nykäsen”. Minä repesin ihan täysin. En itsekään tiedä, että mikä voima Matissa oli, mutta ehkä oma epätoivoni yhdistettynä siihen, miten epätoivoisena ihmisenä Mattia pidin, oli sellainen coktail, joka muutti oloni hetkessä hilpeäksi.  Yksikään sinä iltana vetämäni paukku ei ollut kyennyt samaan. Traagisuus oli muuttunut tragikomiikaksi. Nauroin paljon ja ajattelin, että paras iskurepliikki ever. Päivä oli 17.8.2007. Silloin kuolin vanhalle ja synnyin uudelle. Siitä on kiittäminen niin Rakasta Heikkiäni, kuin Matti Nykästä.

Suhteemme eteni sellaisella vauhdilla, että turvavöistäkään ei ollut apua. Heikompia hirvitti. Muistan kuinka kahden viikon jälkeen ensi tapaamisesta halusimme sanoa toisillemme, että Rakastan Sinua, mutta järkemme sanoi, että emme voi. Se on vain rakkauspsykoosia. Siitä huolimatta halusimme, ja päätimme, että sanotaan se saameksi, niin se ei tunnu niin hullulta. Niin me sitten hoimme toisillemme; Mun rahkistan du. Hullua sekin oli.

Mielestäni tuohon päivään 17.8 liittyy paljon elämän symboliikkaa siitä, miten uuden syntyminen tarvitsee vanhan kuolemaa. Miten suru ja ilo ovat vain saman kolikon eri puolia. Miten valo syttyy pimeään. Miten syntymä ja kuolema ovat koko ajan meidän elämässä läsnä. Me kuolemme eiliselle ja synnymme huomiselle. Miehelleni, Heikille olen kuollut ja syntynyt monta kertaa uudelleen ja uudelleen. Niin sen kuuluukin olla. Elämä virtaa. Se on jatkuva dynaaminen vuorotteleva liike syntymisen ja kuolemisen välillä.

Kommentit