We are all broken. Thats how the light gets in.
Me olemme kaikki rikkinäisiä, koska olemme rikkinäisten
vanhempien kasvattamia. Vanhempamme puolestaan ovat taas rikkinäisten vanhempien
kasvattamia. Tämä sukupolvien rikkinäisten ketju jatkuu aina sinne
asti, kun ihmiset ovat alkaneet perheitä perustamaan.
Ammattini puolesta psykoterapeuttina oman rikkinäisyyden
kohtaaminen on kaiken työn perusta. Se ei aina ole mukavaa tai mielekästä. On
itseasiassa aika kivuliasta nähdä itsessään keskeneräisyyttä. Tämä
keskeneräisyys paljastuu kirkkaammin lähisuhteissa. Minä ajattelin nyt kertoa
jotain omasta rikkinäisyydestäni, jotta sinä mahdollisesti uskaltaisit lähteä
omalle matkalle rikkinäisyyteesi. Näin tehdessäsi teet suuren palveluksen
itsellesi ja läheisillesi, koska silloin valo pääsee loistamaan sisällesi.
Minä menin ensimmäisen kerran rikki heti syntymäni jälkeen. Olin kaksoissiskoni
kanssa saanut turvallisesti kölliä äitimme kohdussa mukavasti vierekkäin,
kunnes jostain syystä päätimme tulla maailmaan kaksi kuukautta aikaisemmin.
Tuolloin, vuonna 1976 keskosten hoito ei vielä tiennyt vierihoidosta mitään,
joten meidät laitettiin kahteen erilliseen keskoskaappiin yksinäisyyteen
tuomittuina. Meidät erotettiin äidistämme ja toisistamme. Äitimme ei tuolloin saanut aluksi kymmeneen päivään edes nähdä meitä. Sen jälkeen hyvin pikku hiljaa vanhemmat saivat alkaa osallistumaan hoitotilanteisiin. En tietenkään
muista tätä, mutta kehoni muistaa. Syvä yksinäisyys ja vaille jäämisen tunne on
minussa, josta olen saanut kiinni parhaiten terapiassa, jossa kehotyöskentely
on keskeisessä asemassa. Tämä hoito sai minut ulvomaan psyykkisestä kivusta ja tunsin musertavalla
tavalla sen yksinäisyyden ja syvän vaille jäämisen, johon minut heti syntymäni
jälkeen tuomittiin.
Me selvisimme siskon kanssa, mutta niin hyvin kuin
vanhempamme onkin meistä huolehtineet sen jälkeen, kun sairaalasta pääsimme,
niin minussa oli murtuma. Tämä murtuma antoi hyvät eväät hyväksynnän ja rakkauden hakemisen
tarpeelle. Tämä tarve on meissä kaikissa hyvin kipeänä, mutta minussa se oli
vuotava haava. En ole koskaan voinut tarpeeksi luottaa siihen, että riitän. Tämä
teki minusta kiltin tytön, miellyttäjän ja suorittajan. Sitä ei mitenkään auttanut se, että
isäni edusti auktoritääristä kasvattajaa, jonka pelkkä katse sai selän suoristumaan tai äitini mukautuvuus, joka sai hänet tallomaan omia tarpeitaan ja toiveitaan. Meillä kasvatettiin tytöistä kilttejä. Vanhempani ovat kyllä minua rakastaneet
ja olen sen tuntenut, mutta he eivät ole koskaan tiedostaneet,
että sairaalasta päästyäni he saivat kotiin vauvan, jolla oli murtuma. Hylkäämisen pelkoni on ollut syvällä. Olihan minut jo kertaalleen hylätty. Haluan
korostaa, etten syytä vanhempiani tästä. He ovat tehneet parhaansa niillä
tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä oli. Täytyy myös muistuttaa, että heidän
vanhempansa ovat sodan kokeneita, traumatisoituneita ihmisiä, eli hyvin
rikkinäisiä, epätäydellisiä vanhempia.
Lapsuuteni oli suoraan kuin Melukylän lapset kirjoista.
Paljon naapurin lapsia, leikkiä, yhdessä tekemistä ja turvallinen koti. Minulla
ei ole mitään pahaa sanottavaa lapsuudestani siihen asti, kunnes isäni firma meni konkurssiin ja vanhempani
erosivat. Elettiin yhdeksänkymmentäluvun
lamavuosia. Olin tällöin yläasteella ja tunne, joka leimaa sitä aikaa, on häpeä. Nyt jälkikäteen näen itseni
kuvainnollisesti häpeähaarniskaan puettuna. Se oli minussa joka solulla. Korkea
elintaso vaihtui kaupungin halpoihin vuokra-asuntoihin. Volvot vaihtui Ladaan
ja isä loisti poissaolollaan. Pahin pelkoni toteutui. Minut hylättiin. Tuolloin
se murtuma, joka minussa oli syntynyt jo elämäni alkutaipaleella ammotti kuin
avohaava. Kiltti miellyttäjä minussa nosti päätänsä sellaisella volyymilla, että
aloin kadottamaan itseäni. Tärkeintä oli saada hyväksyntää. Minusta tuli
kaikkien kuuntelija ja ymmärtäjä. Suoritin, tein ja palvelin muita.
Näistä lähtökohdista käsin suuntasin myös
parisuhdemarkkinoille. Varmistaakseni hyväksynnän on toisen puoliskon oltava
sellainen, joka vastaa opittuun tapaan hankkia rakkautta ja hyväksyntää. Minä
ylivastuullinen sain kuin avaimena lukkoon alivastuullisen huollettavan. Onnea
jatkui niin pitkään, kunnes toinen meistä alkoi kipuilemaan omaa
rikkinäisyyttään niin paljon, että katsoi parhaakseen lähteä. Lähtö oli
dramaattinen ja pahin pelkoni toteutui. Minut hylättiin jälleen. Silloin
perustukseni hajosivat kokonaan. Olin totaalisen rikki. Juoksin
ammattiauttajalta toiselle ja yritin saada helpotusta ahdistukselleni. Tämä oli
elämäni käännekohta, jolloin tieni kääntyi tänne, missä nyt olen. Avioerostani
lähtien olen matkannut itseeni säälimättömästi.
Tällä hetkellä tunnistan ja tunnustan rikkinäisyyttäni. Varsinkin vanhempana ja äitinä elän sellaisia aikoja,
että epätäydellisyys minussa saa jopa tragikoomisia piirteitä. Jos meillä olisi
kärpäsenä katossa oman ammattikuntani edustajia, niin he todellakin
pyörittäisivät päitään. Täysin tolkutonta menoa välillä. Tästäkin huolimatta,
vaikkei toimintani ja käyttäytymiseni päivänvaloa aina sietäisikään, niin voin
hyväksyä sen. Voin hyväksyä myös sen, että olen rikkinäinen vanhempi, joka ei aina osaa tai pysty olemaan sellainen vanhempi, jota lapsi tarvitsee. Pieni miellyttäjä minussa asuu edelleen, mutta se on todella
pieni verrattuna siihen, mitä se on ollut. Kilttikin olen, mutten siksi, että
minusta tykättäisiin vaan siksi, että haluan. Parasta kuitenkin on se, että
olen löytänyt sisältäni soturin, joka pyrkii taistelemaan niiden arvojen ja asioiden
puolesta, jotka itselle ovat tärkeitä ja tällöin ei voi aina
miellyttää kaikkia, mikä itsessään on jo mahdoton tehtävä.
We are all broken. Thats how the light gets in.
-Hemingway-
Kommentit
Lähetä kommentti