Memento mori

Kuolema kiinnostaa minua. Ei siksi, että toivoisin kuolevani, mutta odotan sitä mielenkiinnolla. Älä ymmärrä väärin, en odota sitä kelloon katsoen, että tulisi jo, vaan suhtaudun siihen uteliaasti. En myöskään väitä, etteikö kuolema minua pelottaisi. Ajatuskin, että menettäisin lapseni tai jonkun muun läheiseni on niin korventava, että se tuntuu välittömästi puristuksena rinnassa ja vatsassa, sekä saa kyynelkanavat heräämään. Kaikesta tästä huolimatta kuolemassa on jotain, joka ei jätä minua rauhaan. Aivan kuin se haluaisi muistuttaa minua olemassa olostaan. Olen kolunnut kirjallisuutta, katsonut dokkareita, pohtinut ja mietiskellyt. Olen rakentanut suhdettani kuoleman kanssa tietoisesti jo useamman vuoden ajan. Se on ollut osa minun henkistä matkaani, jolla vieläkin taivallan. Luulen, että suhde kuolemaan on jotain, joka  peilaa suhdetta omaan elämään. Kuolemaa on mielestäni syytä miettiä, koska siihen kiteytyy meidän suurimmat pelot. Kuoleman pelko on kaikkien pelkojen äiti. Sanotaan, että jokaisen pelon takaa löytyy kuoleman pelko. Pelko, joka ei ole tullut nähdyksi, synnyttää vihaa.
  
Tehdään kuolema näkyväksi, jolloin suurin pelko on voitettu ja vihan juuret katkaistu.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja, joka on tiibetiläisen buddhalaisuuden klassikko kuvaa ihmisten kokemuksia kuoleman jälkeen. Itselle tämä kirja oli kuin raikas tuulahdus verrattuna meidän länsimaisten mustaan puettuun kuolemaan. Toisaalta, ristit, joita hautuumaamme ovat täynnä, symboloivat hyvin positiivisia asioita; uskoa, toivoa ja ylösnousemusta. Risti kertoo, että kuolemaa ei ole. Se on voitettu. Rajatila kokemuksiin liittyvä kirjallisuus on myös hyvää lääkettä kuoleman pelkoon. Kokemukset ihmisillä ovat pääasiallisesti hyvin "kauniita" ja niiden seurauksena asianosaisilla on tapahtunut vahvojakin elämänarvoihin liittyviä muutoksia ja maailmankuvan uudelleen rakentumista.

Kuoleman läheisyys vaikuttaa siis voimakkaasti ihmiseen. Tietoisuus omasta kuolevaisuudesta ja elämän rajallisuudesta muuttaa monella tapaa suhdetta itseen ja ympäristöön. Useasti nimenomaan niin, että elämä näyttäytyy huomattavasti arvokkaampana, kuin aikaisemmin. Kyky pysätyä läsnäolevaan hetkeen vahvistuu, sekä kiitollisuus lisääntyy. Mielestäni kuolemansairaat ihmiset ovat äärimmäisen viisaita. He ovat kuin elämänlähteellä käyneitä viisaita guruja, joilla on elämisen taidon lahja. Surullista tässä on mielestäni se, että tämä tuntuu olevan meidän kaikkien kohtalo. Löydämme elämän tarkoituksen ja sen arvokkaan lahjan vasta, kun olemme tulleet tietoiseksi sen varmasta menettämisestä. Normaalin arjemme keskellä, kun mikään ei vielä uhkaa "ikuisen elämän harhaa", kipuilemme ja kärsimme asioista, jotka isossa kuvassa ovat täysin merkityksettömiä.

                                    "Memento mori" - Muista kuolevaisuutesi -

Luulen, että paras versioni itsestäni saa tilaa jos vain ajattelen kuolevani huomenna. Tuskin jaksaisin hermoilla mistään niistä asioista, joilla nyt täytän huolikiintiöni. Kuinka onnellinen olisin, kun vain saisin olla ja hengittää. Minusta tulisi varmasti kaikkien mukavien äitien the ÄITI. Nyt olen vain natsi mutsi. Puolisona olisin rakastava ja hyväksyvä, joka näkisi kaiken sen epätäydellisyyden täydellisyyden. Olisin siis aika mukava ihminen. Jos vielä muutkin eläisivät kuin viimeistä päivää, niin maailma voisi olla kiva paikka meille kaikille.

Sitten kun minun vuoroni on täältä lähteä, niin toivottavasti saan revittyä siitä kaiken irti. Sitä matkaa odotellessa - Memento mori -