Söikö raha sieluni?



                                    Söikö raha sieluni?


Olen saanut elää elämää, jossa rahaa on käytetty huoletta, jopa törsätty. Törsätty hintalappuun  katsomatta. Voisi luulla, että silloinhan kaikki on hyvin.  ”Siitä puhe mistä puute” ei pitäisi koskea meitä. Mutta ei!  Siitäkin huolimatta rahasta puhutaan aamukahvipöydässä, lounaalla ja iltapäivällä kotona. Ilta vierähtää sohvaan nojaten ja suusta pulppuaa euroja ja centtejä.  Mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän se vie huomion itseensä ja sitä enemmän se valtaa tilaa muilta arvoilta, ellei pidä varaansa. Huomaan, etten ole ollut varuillaan. Olen huomannut sen jo pitkään, jopa vuosia. Tyhjyys on hiipinyt elämääni salakavalasti mutta varmasti. Epämääräinen tyhjyys. Olen elänyt arvotyhjiössä. Olen antanut liikaa tilaa sellaiselle arvolle, joka ei sieluani ruoki. Olen jäänyt nälkäiseksi. (Nälkä = vatsassa ei ole ruokaa ja verensokeri laskee.) Mehän tiedämme, miten käy, kun varensokeri laskee. Kärty haisee! Meillä se haisi niin, että sitä voisi kutsua jo lemuksi. Ehkä sen piti alkaa lemuamaan, jotta tajusin aukaista ikkunan. Minä olen aukaissut nyt ikkunan.

Olen onnellinen, että työni jota teen on alusta asti ollut minulle itsessään arvokasta. En tee sitä tienatakseni paljon rahaa, vaan teen sitä, koska näen sen hyvin merkityksellisenä itselleni ja muille. Työlläni on arvo. Työni on arvokasta, koska se palvelee ihmisyyttä. Ihmisyys on taas jotain hyvin sielukasta. Sielu ei piittaa rahasta. Se kehrää rehellisestä kohtaamisesta, avoimuudesta, rauhoittumisesta, myötätunnosta ja rakkaudesta. (tässä näin muutama mainitakseni…)

Olen siis tuulettanut ja en haista enää niin voimakasta kärtyä. Nälkäinen olen edelleen, mutta minulla on onneksi hyviä reseptejä. Sieluani en jätä enään koskaan, en päiväksikään.

Kommentit