"Nou hätä! Rapatessa Roiskuu!"
Tässäpä
ajattelin tehdä aikamatkaa joulukuiseen uuden vuoden lupaukseen, jossa kovin
syvällä rinta äänellä lupasin, ettei minun tarvitse tehdä mitään paremmin tai
enemmän. Ei ole helppo lupaus. Kuin vahingossa huomaan tuomaroivani itseäni
pitkällä etusormella. Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että mokat kuuluu
elämään, takapakit kuuluu elämään ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ja se on vain inhimillistä ja joissakin
tilanteissa jopa suotavaa. Miksi ei vain voi halata itseään ja sanoa: ”Nou hätä. Rapatessa roiskuu”
Meidän ei
tarvitse ruoskia itseämme päästäksemme tavoitteisiin tai parantaaksemme
tuloksia. On hyödyllisempää tuntea myötätuntoa itseään kohtaan aivan samoin,
kuten suhtaudumme ystäviimme silloin, kun he ovat erehtyneet, ”mokanneet” yms. Onko
sinulla tapana ruoskia ystävääsi armottomalla kritiikillä, kun hän epäonnistuu
jossain? Uskon, että kannustat ja valat häneen uskoa, jotta hän voi nousta
jaloilleen ja yrittää uudelleen. Annat hänelle synnin päästön: ”Nuitahan
sattuu. Älä välitä!” On mielenkiintoista, että sisäinen puheemme on niin
kriittistä. Sanomme itsellemme asioita, joita emme koskaan
sanoisi toisille.
Me haluamme kasvattaa
lapsistamme empaattisia ja tunneälykkäitä, jotka kykenevät ottamaan muut
huomioon sekä osaavat astua toisten saappaisiin. Hyvä niin, annetaan sen olla.
Se mikä tässä hämää on se, että empatian kehittyminen nähdään ikään kuin sosiaalisena
taitona suhteessa muihin. Itsensä rakastamisen ja itseensä kohdistuvan
myötätunnon käsite puuttuu tämän taidon opettelussa. Me opimme halimaan muita
ja jopa sairastumiseen asti huolehdimme muista ja kannamme heidän tuskan omilla
hartioillamme, mutta itseämme emme osaa halia saati rakastaa.
Myötätuntoa
itseä kohtaan voi ymmärtää narsistiseksi toiminnaksi, mutta myötätunto on sen
ymmärtämistä, että meillä kaikilla on kärsimystä. Kärsimys kuuluu elämään.
Kärsimykseen voi suhtautua myötätuntoisesti kun sitä kokee itse tai joku
toinen. Narsistisuus on taas räikeä esimerkki terveen itserakkauden ja
myötätunnon puutteesta. Narsistinen itserakkaus ( itserakkauden massiivinen
puutostila) on vääristynyttä, jonka syntymekanismi yhdistetään lapsuuden vaille
jäämisen kokemuksiin ja turvallisten tunnesiteiden puuttumiseen. Tiedetään siis,
että varhaiset tunnesiteet ovat tärkeitä empatiakyvyn kehittymiselle. Kuitenkin
kyky suhtautua itseen armollisemmin, kuin hyvään ystävään jää puolitiehen, oli
meillä sitten kuinka hyvä lapsuus tahansa. Itsekriittisyys on kuin syvälle
selkärankaan kiinnittynyt loinen. Ajatelkaa, kuinka ihanaa ja vapauttavaa
olisi, kun seuraavan kerran epäonnistut räikeästi, niin sanoisit itsellesi; ”Kyllä
se siitä. Kaikille näitä sattuu. Ei mitään hätää. Yritä vain uudestaan.” Kun romahdat kesken matkan, sanoisit
itsellesi: ”Ei sinun tarvitse jaksaa. Lepää vaan.” Jos tekisit saman virheen kolmannen kerran,
sanoisit: ”Tämä on selvästi tarkoitettu minulle oppikouluksi.”
Myötätunto
itseään kohtaan on itse asiassa näkökulman vaihtamista suhteessa itseen. Meillä
on vapaus päättää, mitä me haluamme itsestämme ajatella. Voisiko olla
mahdollista, että jopa me suomalaiset; kollektiivisessa häpeässä elävät,
voisimme suhtautua itseemme suopeammin ja lisätä vielä pilkettä
silmäkulmaan. Ei meidän tarvitse ottaa itseämme niin tosissaan. Seuraavan
kerran, kun ”mokaat”, laita itsesi mokasi kanssa hiukan suurempaan mittakaavaan
ja tarkastele näkymiä ikään kuin ylhäältä käsin. Näet ympäristön, ihmiset,
rakennukset ja kaiken sen hyörinän ympärilläsi. Mokasi hukkuu sinne
ihmisvilinään, jossa joku juuri ajaa päin puuta, toinen itkee kuolevan läheisen
kuolinvuoteella ja yksi uunituore kansanedustaja on antamassa veret
seisauttavaa lausuntoa niin, että toimittaja purskahtaa nauramaan. Kaikki tämä
on niin inhimillistä ja tätä kaikkea elämä on!
Jospa minäkin
nyt tämän kirjoituksen myötä annan itselleni synninpäästön ja päästän itseni
pahasta…KOSKA se on NIIN TURHAA!! Nou hätä! Rapatessa roiskuu!
Kommentit
Lähetä kommentti