Mihinkään asiaan ei kannata ripustautua niin, että siihen hirttäytyy
”Jos ei aloita mitään, ei koe mitään, ei opi mitään, ei saa mitään
päätökseen. Ei saavuta edes epäonnistumista.” Näin on sanonut Amby Burfoot –
maratoonari, joka harjoitteli kymmenen vuotta olympialaisia varten
saavuttamatta koskaan osallistumisoikeutta.
Siteerasin Ambya jo psykoterapiakoulutuksen päättötyössäni; Maratonilla
Milton. H Eriksonin ja Buddhan kanssa. Työni oli kokemuksellinen katsaus siitä,
miten minusta tuli maratoonari ja miten maaliin pääseminen mahdollistui.
Lisäksi tutkin juoksun kautta syntynyttä henkisen kasvun merkitystä, joka
ilmeni omaan potentiaaliin heräämisenä ja itsetunnon kasvuna. Juoksu ei ollut
vain fyysinen harjoitus, vaan mitä suurimmassa määrin syväluotaava matka omaan
itseen.
Lapsuudessani en kilpaillut. En kestänyt sitä jännitystä ja epävarmuutta,
mikä kilpailemiseen liittyi. Olin pieni laiheliini, jolla ei ollut voimaa, eikä
tahtoa. Oli kuitenkin olemassa yksi poikkeus, 800 metrin juoksu. Siinä
pärjäsin. En koskaan saanut kisoissa mitallia, mutta sitäkin useammin olin
neljäs. Sentään ensimmäinen pistesija!
Muistan erittäin hyvin erään juoksukilpailun, joka oli koulujen välisissä
kisoissa, joihin olin pistesijalta päässyt. Suoritukseni jälkeen tuntematon
mieshenkilö tuli luokseni ja ehdotti, josko alkaisin hänen valmennettavaksi. Hän kuulemma näki minussa mahdollisuuksia. Olin ihmeissään ja varma,
että hän oli erehtynyt henkilöstä. Kieltäydyin heti. Osaksi pelosta, koska
miehen lähestyminen tuntui oudolta, mutta sitäkin suurempi syy oli
epäonnistumisen pelkoni ja mukavuusalueen turvallisuus, johon tarrauduin saman
tien, kun miehen sanat kulkeutuivat korvakäytävän kautta aivoihini, jossa
sanoista muodostui ymmärrettävä kysymys. Keskivartaloni antoi signaalin;
vatsalaukku teki kuperkeikan ja pahanolon virtaus lävisti kehoni. Selvä merkki.
Peräänny! Näin minun vatsani on aina varoitellut epämukavuusalueella.
Kuperkeikka ja paha olo.
Epämukavuusalue on alue, jossa pelko herää. Pelko siitä, riitänkö? Olenko
tarpeeksi hyvä? Pystynkö? onnistunko? Mitä muut
ajattelevat minusta? Tykätäänkö minusta? Mitä, jos epäonnistun? Osaanko?
Uskallanko? Romahdanko? Tulenko hulluksi? En selviä! Epämukavuusalue on alue, jossa ego helposti ottaa vallan ja sen tarkoituksena on minimoida kärsimys. Tällöin ihminen ohjautuu pelosta käsin.
Miten siis minä, mukavuusalueen tyttö, kasvoin maratoonariksi?
Uskaltamalla osallistua ensimmäisiin kisoihin. Laitoin numerolapun rintaan
ja juoksin. Aloitin - Koin, opin, sain päätökseen, onnistuin ja voitin
itseni! Se euforia ja hyvän olon tunne,
jonka kisan jälkeen koin, on tallentunut keho muistiini. Silloin kilpailuviettini
heräsi ja olin nälkäinen. Halusin lisää ja lisää. Asetin tavoitteita. Löysin
itsestäni puolia, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Uskomuksia itsestäni
romuttui siinä määrin, että raunioista vain savu tuprusi. Ymmärsin, että "minä" on paljon enemmän, kuin olin koskaan kuvitellut.
Kuulostaa hienolta. Tunnen miten egoni saa kiksejä, kun vain
kirjoitan näitä sanoja. Egoni ei halua ajatella, että tuosta kaikesta on jo
kolme vuotta aikaa. Se ei halua muistaa, että viimeinen koko maratoni on juostu
2015. Egoni muistelee vanhoja juoksuja,
kuin miehet saunassa armeija aikojaan. Todellisuudessa olen nyt jo vuoden
yrittänyt käynnistellä juoksu harrastustani. Se vaan ei käynnisty ja maraton
tuntuu tällä hetkellä yhtä kaukaiselta haaveelta, kuin se joskus tuntui
mahdottomalta. Aloittaminen on yhtä tahmeaa, kuin sulanut toffee käsissä.
Eilen jostain syystä palasin Amby Burfootin sanoihin. Ne vain tulivat
mieleeni ja ymmärsin, että mukavuusalueen tyttö on palannut. Kellun
turvallisuuden tunteessa ja nautin varmasta kyydistä. Samalla tiedostan, että mukavuusalueen tyttö on levittäytynyt myös muualle elämässäni, kuten
työhöni. Omistan kaiken työaikani psykoterapeutin työlleni, koska siellä olen
turvassa. Työni on haasteellista ja nautin siitä, mutta koulutukset ja luennot,
joita aikaisemmin pidin, haastoivat minua eri tavalla. Ne saattoivat minut
pelkojeni ytimeen. Kasvojen menettämisen riski maksimoitui. Kuperkeikka ja pahaolo.
Egoni, joka tarvitsee kehuja, huomiota ja hyväksyntää kehräsi tuolloin tyytyväisyyttään
onnistuneen luennon tai koulutuksen jälkeen. Onko siis niin, että
mukavuusalueen tyttö jää vaille ego puustia. Voisiko olla, että sama
epämukavuusalue, joka parhaimmillaan haastaa kasvuun, voi olla myös egon
palveluksessa. Vai, palveleeko mukavuusalue egoa? Ego on pulmallinen, ellei sen toimintaa tiedosta. Pahimmillaan se voi aiheuttaa suurtakin vahinkoa. Se voi jopa kusta omaan nilkkaan.
Vaihtoehtoiset hoidot, täydentävät; CAM-hoidot (Complementary and
Alternative Medicine), ovat kova pala purtavaksi meidän psykoterapeuttien
ammattikunnassa. Se on itseasiassa kivi kengässä koko
terveydenhuoltojärjestelmässä. Puoskarilakia peräänkuulutetaan vailla
minkäänlaista uteliaisuutta edes perehtyä hoitoihin, saati ottaa selvää
tutkimuksista, joita CAM hoitojen ympärillä värvätään käyntiin enenevässä
määrin. Kaikkialla läntisissä maissa, joissa hallitseva hoitoideologia nojaa
luonnontieteisiin ja biolääketieteen ajattelutapaan, suuri osa ihmisistä hakee
vaivoihinsa apua myös kokonaisvaltaisista vaihtoehtohoidoista. Joka kolmas suomalainen
käyttää CAM hoitoja lääketieteellisen hoidon rinnalla. Siitä huolimatta huuhaa
raikaa,ja tiede näyttää ovea tosiasialle, josta sen pitäisi olla ennemmin
uteliaan kiinnostunut.
Luulen, että ammattikuntaani vaivaa kollektiivinen egoistisuus ja se on
verhonnut itsensä narsistiseen harhaan. Ulospäin tämä kaikki näkyy
huolena ja suojelupyrkimyksenä. Koska ego on kiinnostunut vain ja ainoastaan
siitä, että se voi tuntea olevansa briliantti, arvostettu ja tietenkin
oikeassa, niin kaikki toisinajattelijat ovat tietenkin väärässä. Haluan
korostaa, että tämä egoistisuus ja narsistinen harha ei millään muotoa ole
ammattikuntamme syy. Se on koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmässä.
Onko terveydenhuolto muuttumassa totalitarismiksi? Filosofi Karl Popper kuvaa totalitarismia järjestelmänä,
joka uskoo sokeasti omaan näkemykseensä täydellisestä
yhteiskuntajärjestelmästä. Usko täydelliseen järjestelmään on niin vahvaa, että
uhreista, jotka syntyvät tuota utopiaa tavoiteltaessa, ei olla kiinnostuneita
–tai ne ollaan valmiita hyväksymään.
http://too-much-medicine.com/laakarit-ja-sokea-tieteisusko-iona-heath-pohtii-laaketieteen-rajoja/
Olisiko mahdollista, että koko virallinen terveydenhuoltojärjestelmämme
ottaisi mallia Amby Burfootista. Voidaanko aloittaa vuoropuhelu keskenään yli
ammattirajojen. Olisiko mahdollista aloittaa tasavertainen työskentely yhteisen
hyvän eteen, jolloin hierarkian portaat purettaisiin porras kerrallaan. Olisiko
mahdollista aloittaa osoittamaan kiinnostusta jotain sellaista kohtaan, mitä
itse ei vielä ymmärrä. Voidaanko aloittaa inhimillistämään
terveydenhuoltojärjestelmää siten, että siellä työskentelevät tulisivat aidosti
kohdatuksi, kuuluksi ja nähdyksi. Tällöin myös palveluiden piiriin tulevat
asiakkaat ja potilaat tulisivat aidosti kohdatuksi, jolloin heidän ääni
kuuluisi. Silloin mekin voisimme oppia jotain uutta ja kokea jotain uutta. Nyt joku tietää potilaiden/asiakkaiden
tarpeet paremmin, jolloin toimintaa ei todellisuudessa ohjaa asiakkaan paras,
vaan järjestelmän ego, joka pelkää kuollakseen kasvojensa menetystä.
”Kun järki ja armo ovat jättäneet maailman, mikään ei ole niin arvokasta
kuin käsikirja.”
-Stephen Barry-
Lähteet:
Koski, Tapio: Juoksemisen filosofia. Tampereen yliopisto
http://too-much-medicine.com/laakarit-ja-sokea-tieteisusko-iona-heath-pohtii-laaketieteen-rajoja/
Kommentit
Lähetä kommentti