We are all broken. Thats how the light gets in.

                                   

Me olemme kaikki rikkinäisiä, koska olemme rikkinäisten vanhempien kasvattamia. Vanhempamme puolestaan ovat taas rikkinäisten vanhempien kasvattamia. Tämä sukupolvien rikkinäisten ketju jatkuu aina sinne asti, kun ihmiset ovat alkaneet perheitä perustamaan.

Ammattini puolesta psykoterapeuttina oman rikkinäisyyden kohtaaminen on kaiken työn perusta. Se ei aina ole mukavaa tai mielekästä. On itseasiassa aika kivuliasta nähdä itsessään keskeneräisyyttä. Tämä keskeneräisyys paljastuu kirkkaammin lähisuhteissa. Minä ajattelin nyt kertoa jotain omasta rikkinäisyydestäni, jotta sinä mahdollisesti uskaltaisit lähteä omalle matkalle rikkinäisyyteesi. Näin tehdessäsi teet suuren palveluksen itsellesi ja läheisillesi, koska silloin valo pääsee loistamaan sisällesi.

Minä menin ensimmäisen kerran rikki heti syntymäni jälkeen. Olin kaksoissiskoni kanssa saanut turvallisesti kölliä äitimme kohdussa mukavasti vierekkäin, kunnes jostain syystä päätimme tulla maailmaan kaksi kuukautta aikaisemmin. Tuolloin, vuonna 1976 keskosten hoito ei vielä tiennyt vierihoidosta mitään, joten meidät laitettiin kahteen erilliseen keskoskaappiin yksinäisyyteen tuomittuina. Meidät erotettiin äidistämme ja toisistamme. Äitimme ei tuolloin saanut aluksi kymmeneen päivään edes nähdä meitä. Sen jälkeen hyvin pikku hiljaa vanhemmat saivat alkaa osallistumaan hoitotilanteisiin.  En tietenkään muista tätä, mutta kehoni muistaa. Syvä yksinäisyys ja vaille jäämisen tunne on minussa, josta olen saanut kiinni parhaiten terapiassa, jossa kehotyöskentely on keskeisessä asemassa. Tämä hoito sai minut ulvomaan psyykkisestä kivusta ja tunsin musertavalla tavalla sen yksinäisyyden ja syvän vaille jäämisen, johon minut heti syntymäni jälkeen tuomittiin.

Me selvisimme siskon kanssa, mutta niin hyvin kuin vanhempamme onkin meistä huolehtineet sen jälkeen, kun sairaalasta pääsimme, niin minussa oli murtuma. Tämä murtuma antoi hyvät eväät hyväksynnän ja rakkauden hakemisen tarpeelle. Tämä tarve on meissä kaikissa hyvin kipeänä, mutta minussa se oli vuotava haava. En ole koskaan voinut tarpeeksi luottaa siihen, että riitän. Tämä teki minusta kiltin tytön, miellyttäjän ja suorittajan. Sitä ei mitenkään auttanut se, että isäni edusti auktoritääristä kasvattajaa, jonka pelkkä katse sai selän suoristumaan tai äitini mukautuvuus, joka sai hänet tallomaan omia tarpeitaan ja toiveitaan. Meillä kasvatettiin tytöistä kilttejä. Vanhempani ovat kyllä minua rakastaneet ja olen sen tuntenut, mutta he eivät ole koskaan tiedostaneet, että sairaalasta päästyäni he saivat kotiin vauvan, jolla oli murtuma. Hylkäämisen pelkoni on ollut syvällä. Olihan minut jo kertaalleen hylätty. Haluan korostaa, etten syytä vanhempiani tästä. He ovat tehneet parhaansa niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä oli. Täytyy myös muistuttaa, että heidän vanhempansa ovat sodan kokeneita, traumatisoituneita ihmisiä, eli hyvin rikkinäisiä, epätäydellisiä vanhempia.

Lapsuuteni oli suoraan kuin Melukylän lapset kirjoista. Paljon naapurin lapsia, leikkiä, yhdessä tekemistä ja turvallinen koti. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa lapsuudestani siihen asti, kunnes isäni firma meni konkurssiin ja vanhempani erosivat. Elettiin yhdeksänkymmentäluvun lamavuosia. Olin tällöin yläasteella ja tunne, joka leimaa sitä aikaa, on häpeä. Nyt jälkikäteen näen itseni kuvainnollisesti häpeähaarniskaan puettuna. Se oli minussa joka solulla. Korkea elintaso vaihtui kaupungin halpoihin vuokra-asuntoihin. Volvot vaihtui Ladaan ja isä loisti poissaolollaan. Pahin pelkoni toteutui. Minut hylättiin. Tuolloin se murtuma, joka minussa oli syntynyt jo elämäni alkutaipaleella ammotti kuin avohaava. Kiltti miellyttäjä minussa nosti päätänsä sellaisella volyymilla, että aloin kadottamaan itseäni. Tärkeintä oli saada hyväksyntää. Minusta tuli kaikkien kuuntelija ja ymmärtäjä. Suoritin, tein ja palvelin muita.

Näistä lähtökohdista käsin suuntasin myös parisuhdemarkkinoille. Varmistaakseni hyväksynnän on toisen puoliskon oltava sellainen, joka vastaa opittuun tapaan hankkia rakkautta ja hyväksyntää. Minä ylivastuullinen sain kuin avaimena lukkoon alivastuullisen huollettavan. Onnea jatkui niin pitkään, kunnes toinen meistä alkoi kipuilemaan omaa rikkinäisyyttään niin paljon, että katsoi parhaakseen lähteä. Lähtö oli dramaattinen ja pahin pelkoni toteutui. Minut hylättiin jälleen. Silloin perustukseni hajosivat kokonaan. Olin totaalisen rikki. Juoksin ammattiauttajalta toiselle ja yritin saada helpotusta ahdistukselleni. Tämä oli elämäni käännekohta, jolloin tieni kääntyi tänne, missä nyt olen. Avioerostani lähtien olen matkannut itseeni säälimättömästi.

Tällä hetkellä tunnistan ja tunnustan rikkinäisyyttäni. Varsinkin vanhempana ja äitinä elän sellaisia aikoja, että epätäydellisyys minussa saa jopa tragikoomisia piirteitä. Jos meillä olisi kärpäsenä katossa oman ammattikuntani edustajia, niin he todellakin pyörittäisivät päitään. Täysin tolkutonta menoa välillä. Tästäkin huolimatta, vaikkei toimintani ja käyttäytymiseni päivänvaloa aina sietäisikään, niin voin hyväksyä sen. Voin hyväksyä myös sen, että olen rikkinäinen vanhempi, joka ei aina osaa tai pysty olemaan sellainen vanhempi, jota lapsi tarvitsee. Pieni miellyttäjä minussa asuu edelleen, mutta se on todella pieni verrattuna siihen, mitä se on ollut. Kilttikin olen, mutten siksi, että minusta tykättäisiin vaan siksi, että haluan. Parasta kuitenkin on se, että olen löytänyt sisältäni soturin, joka pyrkii taistelemaan niiden arvojen ja asioiden puolesta, jotka itselle ovat tärkeitä ja tällöin ei voi aina miellyttää kaikkia, mikä itsessään on jo mahdoton tehtävä.

                                     We are all broken. Thats how the light gets in.

                                                             -Hemingway-