Treffit Jeesuksen kanssa

Tänään Marian ilmestyspäivänä on mitä parhain hetki kirjoittaa treffeistä Jeesuksen kanssa.

Mietin pitkään, voinko kirjoittaa näin intiimiä ja henkilökohtaista tekstiä. Toisekseen, mitkään sanat eivät kuitenkaan pystyisi tavoittamaan kokemukseni syvintä ydintä. Tästäkin huolimatta yritän ja vaikka kokemukseni ei teille lukijoille täydellisesti välittyisikään, niin ainakin oppiläksy tulee jaetuksi.

Olen jo pikku tytöstä lähtien fanittanut Jeesusta. Hän oli suuri ensi ihastukseni ja tulevaisuuden unelmien aviomies. Olin myös lapsena hyvin vakuuttunut siitä, että olen hänen äitinsä Marian inkarnaatio. Suhteeni on siis ollut Jeesukseen hyvin, sanoisinko moniulotteinen.

Olen myös aina toivonut tapaavani Jeesuksen. Niinhän kaikki fanit toivovat, että näkisivät idolinsa ilmielävänä. Tässä tapauksessa fanitapaaminen on hiukan vaikeasti järjestettävissä, mutta kuten otsikointi antaa jo tiedoksi, niin treffeillä on käyty. Treffit eivät vain menneet aivan odotetusti. 

Unelmien treiffeillä tämä komea, pitkähiuksinen, rakkautta, valoa ja voimaa hehkuva mies kaappaisi minut syliinsä. Hänen rakkautensa vapauttaisi minut kaikista kärsimyksistä ja kokisin voimakkaan valaistumisen. 

Tapaaminen muodostui kuitenkin hyvin toisenlaiseksi. Sen kaltaiseksi, mitä en koskaan edes olisi osannut kuvitella.

Mitä siis tapahtui?

Kaikki alkoi shamanistisesta rumpumatkasta, joka on yksi shamanistinen työskentely muoto / harjoitus.

Meidät johdatettiin Kolille erään luolan suulle, jossa minun oli määrä tavata Jeesus. Olin jo ennen rumpumatkaa esittänyt toiveeni, että tapaisin hänet luolassa. Mitään muita toiveita ei ollut. (Paitsi ne edellä mainitsemani unelma treffien Jeesuksen taianomaiset henkiset ja hengelliset ulottuvuudet)

Kun saavuin luolan suulle, niin tiesin välittömästi, etten tule Jeesusta luolasta löytämään. Jeesus oli aikansa suuri kapinallinen, joten kapinallisena hän tekee asiat toisin. Minua huvitti, koska itsekin pienenä kapinallisena pystyn samaistumaan Jeesukseen. Toki Jeesuksen kapinallisuus on historiallisesti huomattavasti merkittävämpää, kuin vaikka minun paljaaksi ajettu pääni. 

Vaistomaisesti käännyin ympäri ja näin Jeesuksen korkealla vastakkaisella kalliolla. Hän seisoi ylväänä ja loisti kilpaa auringon kanssa. Lähdin nousemaan portaita pitkin ylös. Samoja portaita, joita vielä hetki sitten olin kävellyt alas luolan suulle.

Nousin ylös ja Jeesus odotti minua tyynen rauhallisesti ja sanoisinko neutraalina. Hän näytti hyvin tavanomaiselta komealta mieheltä sillä poikkeuksella, että hän oli pukeutunut luonnovalkoiseen kaapuun. Lähestyin häntä sydän rinnassa pomppien ja odottaen. Jeesus ei avannut käsivarsiaan halatakseen minua vaan seisoi paikoillaan tyynen rauhallisesti. Tässä vaiheessa jo tunsin pienen pettymyksen häivähdyksen. Missä se rakkautta loistava Jeesus nyt on? Menin lähemmäksi ja odotin, että hän kaappaisi minut syliinsä. Ei mitään. Tässä kohtaa minä otin ohjat ja halasin Jeesusta. Hän kyllä halasi, mutta en tuntenut mitään erityistä. Taivas ei auennut, energiat eivät lävistäneet kehoani. Taju ei lähtenyt. Rakkaus ei tulvinut minuun. Se oli vain halaus, kuten mikä tahansa halaus. Irrotin otteeni ja niin teki Jeesuskin. Katsoin häntä ja hymyilin kysyvästi, että mitä nyt? Jeesus vain katsoi minua. Hänestä huokui voima. Hän oli kuin vuori, joka järkähtämättömänä seisoo paikoillaan. Yritin saada häntä pehmenemään ja tein kaikkeni, että hän jotenkin reagoisi minuun suuremmalla tunteella. Hän ei ollut kylmä, eikä vihainen. Hän vain oli. Tartuin häntä jo epätoivoisesti kädestä. Hiplailin hänen kättään ja katson silmiin ja todellakin, räpsyttelin pitkiä silmäripsiäni  ja yritän epätoivoisena saada häneen yhteyttä. Koko olemukseni huusi; ”Ota minut syliin! Tee jotain!”  Ei mitään. Jeesus vain katsoi minua. Tässä kohtaa oloni oli jo tukala. Minusta tuntui, kuin hän olisi kerros kerrokselta paljastamassa minua. Aivan kuin hän porautuisi egooni tehden näkyväksi kaiken itseltäni piiloon laitetun. Alan näkemään itseni jo typeränä. Jeesus ei puhu edelleenkään mitään, mutta tunnen, että minua paljastetaan. Pimeyttä tuodaan valoon. Se tehdään näkyväksi. Tässä vaiheessa huudan jo epätoivoisena; "Mitä tapahtuu? Mitä tämä on? Mitä minun pitää tehdä?"

Yhtäkkiä ympäristö jakaantuu kahtia siten, että Jeesus kylpee auringonvalossa keskellä kukkamerta ja minun ympärille laskeutuu pimeys. Tässä vaiheessa huudan edelleen; ”Mitä tapahtuu? Mitä tämä on? Mitä minun pitää tehdä.” 

Yhtäkkiä minulle näytetään vanha avainnippu. Ruosteinen, metallinen avainnippu. Sen jälkeen minulle näytetään vankilan kalterit. Tiedän olevani vankilassa, vaikka en suoranaisesti vankilassa olekaan. Huudan Jeesusta apuun, koska tunsin olevani keskellä taistelua. Taistelu oli sisälläni. Jos joku olisi seurannut tilannetta kärpäsenä yläilmoissa, niin se olisi näyttänyt siltä, että huitoisin ja potkisin ilmaa. Kaikki tapahtui kuitenkin sisälläni. Halusin päästä ulos vankilasta, mutta en päässyt, vaikka avaimet tarjottiin suoraan nokan eteen. En osannut vapauttaa itseäni, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Huusin vain, että "auta minua." Jeesus ei auttanut mutta kuulin, että hän sanoi; "Sinä pärjäät kyllä." 

Tätä Jaakobin painia kesti mielestäni ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä vankilan ovi aukesi. Tässäkään vaiheessa en kuitenkaan osannut vapauttaa itseäni. Kuulin hänen puhuvan minulle.”Sinä tiedät. Sinä pärjäät.” Kaiken aikaa, kaiken keskellä tiesin, että voin luottaa hänen sanoihin.

Rumpumatkaa alettiin johdattelemaan loppua kohden ja huomasin pystyväni liikkumaan ulos omasta vankilastani. En kuitenkaan kokenut, että avaimet olisi käsissäni tai että "pystyisin" ja "tiedän". Olin vapaa kulkemaan, mutta edelleen epävarmana, tiedänkö? Pärjäänkö? 

Hämmentyneenä lähdin laskeutumaan portaita alas todetakseni, että sieltä muut nousevat ylöspäin. Käännyin takaisin ja lähdin nousemaan jälleen portaita ylös. Jeesus oli edelleen kallion päällä. Tällä kertaa hän nauroi minulle. Hän käveli lähemmäksi minua ja kun pääsin kallion päälle, hän tuli ja halasi minua lämpimästi. 

Jatkoin matkaa ja käännyin vielä kerran katsoakseni häntä, niin hän edelleen hymyili ja iski minulle silmää. Sen jälkeen, en enää nähnyt häntä.

Jeesus paljasti minut järkkymättömyydellään. Hän paljasti henkisen laiskuuteni. Hän heitti minut omaan vankila tyrmääni kohtaamaan omat demonini. Hän ei kuitenkaan jättänyt minua, vaan oli koko ajan kanssani.  

Todellisuudessa tunnen, "etten elä, kuten opetan."  Kaiken tämän ymmärtäminen oli niin tuskallista, että rumpumatkani jälkeiset tunnit meni ahdistuksessa ja totaalisessa väsymyksessä. Tutkin kokemustani edelleen ja tiedän, ettei sen kaikki viestit ole edes vielä paljastuneet. 

Syväsykeltaminen itseen voi olla välillä aika armotonta. 

https://www.youtube.com/watch?v=7Uz-6G63B8w